Siirry pääsisältöön

hiiliä ja lottia

En ehdi koneelle. En edes naamikseen. Koko tienoo on tukevasti juovuksissa varhaisesta keväästä. Tänä vuonna se on tullut huumaavan voimakkaana, ei varkain ja hiljaa niin kuin yleensä. Koko maailma on kukassa, pihaa koristaa narsissit, tuomi on kukassa yhdessä kirsikan, omenan ja vaahteran kanssa. Jokaiseen puskaan ja pensaaseen tunkee pieniä lehtiä, ja iltapäivisin koulubusiipysäkin puistossa – meidän kotipuistossa – on leikkijöitä, kiipeilijöitä, futaajia vielä puolisentoista tuntia bussin tulon jälkeen. Äidit kääntää katseensa aurinkoon ja kaivaa laukuistaan välipaloja ja pillimehuja. Sisään mennään vasta kun on aika laittaa ruokaa. Mitäpä siellä sisällä tekiskään. Lapset viihtyy puistossa, meillä naisilla on seuraa toisistamme ja perheenpäät on tukevasti töissä. Vuorotellen jokainen lukee puhelimestaan sen tutun viestin; ”tänään menee myöhään...”

Sisällä K tekee loputtomasti palapelejä. Vielä vuosi sitten, lääkityksen aloittamisen jälkeen me lähdettiin liikkeelle ensipalapeleistä, niistä joissa työnnetään puupalikoita erimuotoisiin kolosiin. Vähitellen se eteni oikeeseen palapeliin ja laajensi maailmaansa itsenäisesti kuudesta palasesta kahteentoista, kahdestatoista kahdeksaantoista, siitä 24:n kautta 36:een ja tänään se kaivoi autotallista 200 palan palapelin. Autoin sitä lajittelemaan palaset ja neuvoin tekemään reunan ensin... Kun K:lla on tylsää se hakee autotallista palapelin.



M:lla on menossa koirakirjavaihe. Mikään ei tällä hetkellä päihitä rotuopasta, ja vaikka koirista asian jos toisen tiedänkin olen myös oppinut paljon uutta M:n perehtyessä koirarotuihin täysin rajoituksetta. Sama se onko opus perhoskoirista vai tanskandoggeista, rotweilereista tai cockerspanielista. Kaikki kelpaa. Omalla tavallaan M valmistautuu Koiran kuolemaan. Se valitsee meille uutta koiraa ja hylkää rodun toisensa jälkeen tietäen että meille tulee kuitenkin tollanen, samanmoinen. Koira on vanha. Se on kuuroutunut puolessa vuodessa kokonaan ja se on melkein sokea. Aikuisen silmällä näen että se vanhenee liian nopeasti. Ohimennessään M kertoo että Lontoossa sataa tänään, en epäile hetkeäkään etteikö siellä oikeasti sataisi. Tulee isäänsä, Fredde tietää kaiken säästä.

O rakentaa legoista hotelleja, ravintoloita, kahviloita ja välillä se kokkaa leikkikeittiössään sisaruksille purtavaa. Mun laittaessa ruokaa se ilmestyy paikalle ja pilkkoo tomaatit ja kattaa pöydän. Nopeemmin menis kun tekis ilman, mutta sillä täytyy olla joku sisäänrakennettu keittiötutka kun se ei koskaan jää paitsi mun ruuanlaitosta. Ehkä siitä oikeesti tulee isona kokki.


Jotta tätä ylenmääräistä seesteisyyttä ja riemua vois vähän tasoittaa, mainittakoon että K päätti kokeilla miten saippuakuplaliuos toimii sohvassa. Vastaus – huonosti. Sit se söi silmän välttäessä kaikkien njälkiruuat ja lipoi riemuissaan huuliaan. Sen jälkeen se veti kilarit koska ei saanut jälkkäriä. M kiukutteli eilen koko illan ja pätki jannuja tuskastuksissaan turpaan koska sen ainoa oikea kaveri ei ollut koulussa. O:lta joku perhana on mennyt poistamaan korvat, ja sen osalta ymmärrän oikein hyvin siskon turhauman. Älköön siis kukaan kuvitelko että meidän elämä olis pelkkiä kirjojalukevia ja palapelejä tekeviä ja itsekseen legoillarakentelevia kullannuppuja, jotka kokoontuu yhdessä alakertaan keittämään ja tyhjentämään mulle tiskikonetta.

pojat sekoittaa sementtiä hiirimiehen kanssa

Iltapäivästä hiirimies ilmestyy ovelle tukkimaan hiirten moottoritien meidän kivijalkaan. Onneksi on hiirimies. Onneksi ne on vaan hiiriä, eikä termiittejä tai puunsyöjämuurahaisia. Kaikkia mainittuja on liikkeellä tähän aikaan vuodesta - laumoittain. Nekin on juovuksissa varhaisesta keväästä ja ne etsii parasta paikkaa niitten bileille. M tuijottaa hiirenloukkua ja kysyy mitä se tekee hiirelle. Kerron että hiiri kuolee. M kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa. K:lle kerron että hiirewnloukut irroittaa myös lapsilta sormia. K kysyy miksi? Tovin verran multa kysytään sata ja yksi kysymystä hiirenloukuista.


Huomenna on perjantai. Mihin aika katoaa?


pakkohan sitä kivijalkaan vievää luukkua oli tutkia vähän tarkemmin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän