sekalaisia totuuksia - osa 3

Ruoka on asia johon liittyy ravitsemuksen lisäksi loputon määrä erilaisia ja erisävyisiä tunnelatauksia. Osa niin alitajuisia tai syvällä virtaavia ettei niitä osaa edes nimetä. On se sisäänrakennettu, alkukantainen tarve ruokkia omaa poikastaan ja siitä kumpuava huoli lapsesta joka ei syö tai vastaavasti se hykerryttävä tunne siitä kun onnistuu. On kaikki ne tunteet ja elämykset joita jokainen meistä kantaa itsessään, se miten omassa lapsuuden kodissa syötiin, miltä mummolassa maistui, minkälaisen suhtautumisen sait itseesi ja ruokaan ikäänkuin kasvamisen sivutuotteena. Mitä ja miten kotona syötiin, minkälainen rooli ruualla oli? Oliko ruoka ruokaa? Oliko se palkinto? Lohtu?

Ruoka, ruokailu ja syöminen on kokonaisuudessaan niin täynnä tunnelatausta että kaikesta yrittämisestä huolimatta sitä on vaikeaa suoraviivaistaa ja rationalisoida. Silti ruokaan ja ruokailuun liittyy valtavasti erilaisia väitteitä, oletuksia ja sitä äidiltä toiselle kulkevaa tietoa siitä miten asiat ihan oikeesti on. Osa näistä käsityksistä tulee ammattilaisilta – lastenlääkärit, neuvolat, imetysasiantuntijat - osa taas sekalaisilta kasvatusoppaiden kirjoittajilta ja ihan vaan omasta tuttavapiiristä, unohtamatta sitä nykypäivän tietolähteistä ja asennekasvattajista suurinta, internetin vertaistukea.

Väite 1 - riittävästi yrittämällä kaikki oppii syömään kaikkea

Ehkä yleisin väite johon törmää on se että lapsi oppii syömään samaa ruokaa kuin muukin perhe, jos vain sinnikäästi tarjotaan ja yritetään. Näinhän meitä opetetaan neuvolassa, lastenlääkärissä ja kirjoissa. Kun lapsi täyttää vuoden se maagisesti oppii syömään samaa kuin muutkin, toki ilman suolaa ja mausteita. Samalla tämä yleisin väite on ehkä se joka aiheuttaa eniten harmaita hiuksia sille ryhmälle vanhempia joiden lapset ei syystä tai toisesta opi syömään.

Silloin joskus, kun M aikanaan aloitti soseruokailun valmistin kaikki soseet itse, niin valmistin kyllä jannuillekin, mutta M:n kohdalla valmistin ne itse koska olin oppinut että purkkisoseet on ravintoarvoltaan kehnoja ja niissä saattaa olla jopa lisänä sokeria tai mausteita. Poikien kohdalla valmistin soseet itse siksi että syöjiä oli kaksi ja kulutus sen mukaista, ja samalla siksi että tykkäsin lisäillä lihasoseisiin valkosipulia, pippuria, yrttejä ja jopa suolaa.

Elin tiukasti kahdessa neuvolajärjestelmässä: Molemmissa syöminen aloitettiin suunnilleen samalla tapaa, 4-6kk:n iässä joko hedelmä tai kasvissoseilla. Olin innokas aloittamaan kiinteitä ja sinä päivänä kun M täytti 4kk, meillä syötiin ensimmäiset päärynäsoseet. Päärynästä bataattiin, bataatista porkkanaan, porkkanasta omenaan, banaaniin, avokadoon. 6kk:n kohdalla kompastuin ekaa kertaa. Suomessa lisättiin ruokavalioon viljat, täällä hapanmaitotuotteet. Täällä neuvottiin välttämään viljatuotteita, ja Suomessa kerrottiin ettei maitotuotteita voi antaa lapselle ennen vuoden ikää. Täh! Unohdin dilemman hetkeksi ja porskutin lihasoseisiin, lisäilin soseisiin herneitä, tomaattia, porkkanaa, jätin paakkuja jotta toinen oppii pureskelemaan ja tarjosin sormiruokana riisinaksuja. Lopulta päätin noudattaa ohjeita oman mieleni mukaan, siis sen mukaan mikä sopi omalle perheelle ja lapsi sai jugurttia ja puuroa. Kumpikin maistui, kumpikin sopi hyvin. Kummastakaan ei tullut oireita.

M oli koko ystäväpiirin mallisyöjä. Sille kelpasi kaikki paakkuineen ja palasineen. Kaikki kadehti ja kysyi miten mä olen onnistunut loihtimaan näin hyvän ruokailijan. Kiillotin sädekehää ja olin ylpeä. Minä, täydellinen äiti. Sit se täytti 13kk ja yhtäkkiä ruokavalio alkoi supistumaan, mua lohdutettiin että ne on kaikki nirsoja tässä vaiheessa ja kyllä se siitä... mutta ei se siitä. Ei sitten niin millään. Se pudotti ruokalistaltaan ruoka-aineen toisensa jälkeen, enää sille ei maistunut liha, eikä kala. Se ei missään tapauksessa syönyt hedelmiä eikä vihanneksia, puuro oli pahaa. Lopulta meillä oli lapsi joka söi paahtoleipää, kauramuroja, satunnaisesti jogurttia ilman mitään makuja, banaania ja hyvällä säällä juustoa. Paahtoleipää ei saanut paahtaa. Jälkikäteen ajattelen miten paljon tätä vaihetta olis auttanut jos me jo tässä vaiheessa oltais ymmärretty että M on erilainen. 

Väite 2 - oikea äiti imettää lastaan

Pojat syntyi. Päivän väitteeksi nousi lapsen tarve saada äidinmaitoa. Sairaalassa sairaanhoitaja kannusti muuttamaan mielen, kyllä sä voi imettää. Kyllä sä voit vielä muuttaa mielen. Äidinmaito on lapselle kaikista tärkeintä. Kaikkialla muualla paitsi lastenlääkärissä asia nousi aina esiin ja pojat sai osakseen sääliä ja minä kummeksuntaa. Kukaan ei kuullut että mulla oli haastava kaksivuotias ja kaksi vauvaa. Kukaan ei kuunnellut kun sanoin etten jaksa ettenkä halua. Silti tiesin että valinta oli meille oikea. En imettänyt. Edelleen paljastan tämän asian vähän varovaisesti, äiti joka ei imetä lastaan on omituinen , ainakin meidän kulmilla. Äiti joka imettää kolmevuotiasta menee ehkä hyvän maun rajoilla, mutta on vähemmän omituinen kuin se joka ei imetä ollenkaan.

Kuulin kokemuksia siitä miten korvikelapsista tulee ylipainoisia kun ne ei opi luonnollisesti säätelemään syömisensä määrää. Luin miten korvikelapset sairastelee jatkuvasti koska ne ei saa elintärkeää immuniteettia rintamaidosta. Kaikilla oli korvikeruokinnasta joku totuus, yleensä negatiivinen sellainen. Huvittavintahan näissä totuuksissa oli se että esikoistani imetin 10kk ja olisin imettänyt pidempäänkin ellei me oltais päätetty aloittaa taas lapsettomuushoitoja. 

Neljän kuukauden kohdalla perustin taas sosekeittiön ja kaksi kasvavaa miestä söi. Ne söi kaiken ja ne söi kaikkea. Ne söi valtavia määriä soseita ja mua suorastaan nolotti kertoa että mun puolvuotiaat vetää kumpikin 2.5dl sosetta jokaisella aterialla. Niitten syöminen oli kaukana maistelusta, ne söi ja ne kasvoi. Ehkä siksi että se korvike oli varmasti aivan sairaan pahaa.

Yhdeksänkuisena kumpikin lopetti korvikkeensyömisen kuin seinään. Se ei mennyt maanittelulla eikä pakolla. Se ei kelvannut sen enempää aamulla kuin illallakaan. Korvikkeeseen sekoitettiin vaniljaa, siihen sekoitettiin sokeria. Siihen sekoitettiin viimehädässä jopa kaakaojauhetta.  Lastenlääkäri kohautti olkiaan ja käski antamaan täysmaitoa sen sijaan ja katsomaan mitä tapahtuu. Ei tapahtunut mitään. Jannut joi maitoa, alle kaikkien suositusten, mutta ne joi. Mieluummin vettä mutta kyllä ne sitä maitoakin joi. 

Epäonnistuminen

Oman lapsen ruokkimisessa epäonnistuminen, tai epäonnistumisen tunteen kokeminen nostaa pinnalle kaikki ne alitajuiset ruokaan liittyvät tunteet. Oli kyse imetyksestä tai imetyksen jälkeisestä ajasta. Ehkä se on - ainakin omassa sisimmässä - se vanhemmuuteen liittyvistä salaisista häpeänaiheista se suurin, se mitä on kaikista vaikeinta puolustaa ja selittää. 

Kirjoitan taas massiivisella kolmen lapsen kokemuksella, ja ainoa mitä voin sanoa etten vakaasta päätöksestä ja suuresta päättäväisyydestä huolimatta tiedä miten lapsesta tehdään kaikkiruokainen. Sellaisiakin lapsia epäilemättä on, ja niitä perheitä joissa siinä maagisessa yhden vuoden iässä on siirrytty samaan ruokaan muun perheen kanssa ja elämä on loppunut siitä lähtien iäti onnellisena. En koe epäonnistuneeni. Meillä on tavallaan edetty vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki syö. Kaikki kasvaa. Kaikki voi hyvin. Lopputulos ei ole se mitä ajettiin takaa mutta näinkin pärjätään.

Oma suhtauminen ruokaan on intohimoinen. Ruoka on niin paljon enemmän kuin ravintoa ja kun taannoin kuulin että Fredden työtoveri oli käynyt vatsalaukun pienennysleikkauksessa en voinut olla ajattelematta että mulle olis moninkertaisesti kamalampaa ettei vois nauttia ruuasta kuin se että on lihava. Jos olisin oikeasti sairaalloisen ylipainoinen, olisin kuitenkin ehkä toista mieltä.

Ehkä ongelma on ollut siinä oman suhtautumisen intohimoisuudessa, siinä ettei meillä syödä sitä ihan tavallista perusruokaa, mitä se ikinä sitten onkaan. Ne kerrat kun meillä on tarjoiltu makaronilaatikkoa, perunamuusia tai lasagnea on vastaanotto ollut lähinnä ehkä jotakin tragikoomisen ja dramaattisen välimaastosta. Ehkä jos meillä syötäis aina vaan sitä samaa ja samoja tavallisia mietoja ruokia, ehkä ne söis, en tiedä. Rohkenen epäillä.

Mun totuus

Laitan satunnaisesti blogiinkin kuvia siitä kun O syö. En siksi että paukuttelisin aiheella henkseleitä, vaan siitä yksinkertaisen syvästä onnesta että edes yksi näistä nauttii ruuasta, että edes yksi arvostaa kylmäsavulohileipää, mustekalaa, japanilaista tempuraa, äyriäisiä tai sushia. Edes yksi. Kolmannes meidän lapsista syö ruokia joista itse saan nautintoa. O rakastaa laittaa ruokaa. Se on aina paikalla kun mä laitan ruokaa. Se pilkkoo, silppuaa, mittaa ja sekoittaa. Monesti olis nopeempaa laittaa ruokaa ilman vähän kömpelöä nelivuotiasta, mutta O on meidän lapsista se jonka kanssa voi jakaa rakkauden puhtaisiin raaka-aineisiin, kattilaan ja valurautapannuun.

Jos paistan sisäfilepihvin tai kaivan uunin uumenista paahtopaistin on syytä kutsua paikalle K, olenhan monesti nauranut että O on sisäsyntyinen ”pescetarian” – sellainen joka syö kasviksia, kananmunia ja kalaa. K syö kokonaisen pihvin, K syö viitisen viipaletta paahtopaistia tai kananluita – K:n oma nimitys siiville ja reisinuijille. K syö vihanneksia ja hedelmiä valikoiden. O taas mielellään eläis vihanneksilla ja hedelmillä, ja niillä äyriäisillä ja raa’alla kalalla. Pihvin lisäksi K:n ykkösvaihtari on keitetty pasta, ilman mitään tai paahtoleipä mansikkahillolla. Ihan oikeasti, puhtaasti syvästi ja tosissani uskon että toi jannu eläis ihan mielellään pelkillä maapähkinävoileivillä. Sellaisen se syö noin keskimäärin sekä aamiaiseksi että lounaaksi viitenä päivänä viikosta, viikko toisensa jälkeen. Olen lakannut kysymästä, teen sille leivän ja se syö sen ”JamJam Sandwich”. Vastaavasti O:lla on aina mielipide siitä mitä se haluaa aamiaiseksi tai lounaaksi. Se tilailee keitettyjä munia, munakkaita, kinkkuleipiä, suolakurkkuja, jogurttia chian siemenillä...

M opetteli uudestaan syömään terapiassa. M istui psykiatrilla ja psykologilla ja toimintaterapiassa ja ryhmäterapiassa ja opetteli taas syömään. Edelleen M syö lähinnä kai siksi että muuten kuolis nälkään. Se ei tunne ruokaan minkäänlaista intohimoa vaan ruoka on sille puhtaasti polttoainetta. Toisin kuin veljensä se ei osaa nimetä lempiruokaansa, kaikki ruoka on – ruokaa. M:n suhtautuminen ruokaan on omalla tavallaan mutkaton. Minä sen sijaan koen surua siitä etten pysty jakamaan lapseni kanssa rakkautta ruokaan.

Ruoka on vaikea asia. Jos K:n ja O:n vois jotenkin yhdistää olis meillä lapsi joka söis samaa kuin aikuisetkin. M keskimäärin syö mitä eteenkannetaan, mutta vain siksi että ihmisen on syötävä, ja siksi et sais jälkiruokaa. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin. En tiedä.

Yhteenveto

Rohkenen kuitenkin väittää ettei tähänkään onneen ole olemassa vain yhtä avainta. Ei vaikka niin moni uskoo ratkaisseensa ruokailun mystiikan. Ei ole yhtä oikeaa tapaa, yhtä ratkaisua, yhtä vastausta. Tähän, yhtään sen enempää kuin uneen tai ulkoiluunkaan.