Siirry pääsisältöön

ihana haikea hiljaisuus

sinne ne meni... lentokentälle ja Suomeen

Vähän ennen kolmea meiltä lähti lentokenttäkuljetus lentokentälle, siis Fredde, M ja O kera Isoisän ja B:n. Yhdessä mun kuorkilla. Hetkeä ennen ilma oli täynnä jäähyväisiä ja halauksia, haikeutta kaipuuta juo ennen lähtöä. Me vetäydyttiin K:n kanssa yläkerran sohvalle. Se katsoi elokuvaa ja mä hipsuttelin sen otsatukkaa. Jos lopetin se kuiskas että jatka vielä... ja niinhän mä jatkoin. Kuin huomaamatta me puhuttiin siitä ja tästä, syötiin poppareita ja juotiin marjoilla maustettua kivennäisvettä.

M ja Isoisä uimassa

Olis helpompaa halata hyvästit jos tietäis että sitten taas nähdään. Ei tiedä. Toivottavasti pian, ehkä ei koskaan. Vielä lentokentällä M oli vaativasti todennut että ensi vuonna nähdään taas, nähtiinhän me viime vuonnakin. M lupasi kirjoittaa B:lle vanhanaikaisesti etanapostia, etupuolelle englanniksi ja taakse mun avulla suomea.  Huomenna me ostetaan kirjepaperia ja kansainvälisiä postimerkkejä.

uimarannan pedot - ne on täysin häikäilemättömiä


Postissa on tulossa kirja suomalaisten arvoista, perässä ajatustenvaihtoa apen kanssa. Luin New York Timesin artikkelin siitä miten meidän kunnan ja sen naapurin – King County ja Snohomish County  – alueella on keskimääräistä paremmat mahdollisuudet nousta sosioekonomisesta luokasta toiseen, miten täällä aidosti toteutuu se että työllä ja tahtomisella on vaikutusta, ettei köyhyyteen syntyminen tarkoita automaattisesti köyhyyttä. Lähetin sen appiukolle ja me vaihdettiin ajatuksia aiheesta. Sen kanssa on mukavaa keskustella.






Kahden viikon aikana huomasin että Freddellä on aksentti - suomenkielessä. Samalla ymmärsin että niin mullakin varmaan. Useimminhan Fredde meistä kahdesta käy Suomessa. Kahdessa viikossa katsoin omaa maailmaani ulkopuolisen silmin ja näin kaiken sen kauneuden ja rikkauden – enkä tarkoita varallisuutta. Meillä on ystäviä, meillä on tuttavia. Meillä on koti ja lapset, terveyttä ja työtä. On rakkautta ja välittämistä. Meistä välitetään ja me välitetään. Niin appi kuin apen vaimokin kommentoi sitä miten aina ja kaikkialla meillä on joku jota tervehtiä ja pikaisesti kysyä kuulumisia, miten me kokoonnutaan ystävien kanssa yhteen, miten itsestäänselvästi naapurit ja ystävät huolehtivat toisistaan – koska yhteisö.




Tänään illalla laitan taas pastaa jauhelihakastikkeella. Juon lasin halpaa valkkaria, istun telkkarin eteen enkä puhu kenenkään kanssa. Seurusteltuani aktiivisesti kaksi viikkoa tarvitsen hiljaisuutta. Huomenna me mennään uimarannalle ja elokuviin. 

pian taas nähdään... ensi vuonna?

Kommentit

  1. Lähetän tähdille toiveen, että te näette. Näitä kuvia ja tunnelmia oli ihana katsoa ja lukea. Mä en ole mikään perinteinen mummolaidylli-pakkomielteinen (liekö katkeruutta, kun omilla lapsilla ei enää ole kuin yksi isovanhempi eikä suhde sinne kovin perinteinen), mutta olen mä silti sitä mieltä, että isovanhempien ja lastenlasten suhde on - juuri sellaisena kuin se on - merkittävä. Lapsille ehkä myös tavoilla, joita emme osaa nyt ennustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä. Meidän lapsille Fredden isä ja sen puoliso on isovanhemmat. Fredden äiti on etäinen henkilä jolta tulee paketteja, mun äitiin ei ole minkäänlaista yhteyttä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän