sinne ne meni... lentokentälle ja Suomeen |
Vähän ennen
kolmea meiltä lähti lentokenttäkuljetus lentokentälle, siis Fredde, M ja O kera
Isoisän ja B:n. Yhdessä mun kuorkilla. Hetkeä ennen ilma oli täynnä jäähyväisiä
ja halauksia, haikeutta kaipuuta juo ennen lähtöä. Me vetäydyttiin K:n kanssa
yläkerran sohvalle. Se katsoi elokuvaa ja mä hipsuttelin sen otsatukkaa. Jos
lopetin se kuiskas että jatka vielä... ja niinhän mä jatkoin. Kuin huomaamatta
me puhuttiin siitä ja tästä, syötiin poppareita ja juotiin marjoilla maustettua
kivennäisvettä.
M ja Isoisä uimassa |
Olis helpompaa
halata hyvästit jos tietäis että sitten taas nähdään. Ei tiedä. Toivottavasti
pian, ehkä ei koskaan. Vielä lentokentällä M oli vaativasti todennut että ensi
vuonna nähdään taas, nähtiinhän me viime vuonnakin. M lupasi kirjoittaa B:lle
vanhanaikaisesti etanapostia, etupuolelle englanniksi ja taakse mun avulla
suomea. Huomenna me ostetaan
kirjepaperia ja kansainvälisiä postimerkkejä.
uimarannan pedot - ne on täysin häikäilemättömiä |
Postissa on
tulossa kirja suomalaisten arvoista, perässä ajatustenvaihtoa apen kanssa. Luin
New York Timesin artikkelin siitä miten meidän kunnan ja sen naapurin – King
County ja Snohomish County – alueella on
keskimääräistä paremmat mahdollisuudet nousta sosioekonomisesta luokasta
toiseen, miten täällä aidosti toteutuu se että työllä ja tahtomisella on
vaikutusta, ettei köyhyyteen syntyminen tarkoita automaattisesti köyhyyttä. Lähetin
sen appiukolle ja me vaihdettiin ajatuksia aiheesta. Sen kanssa on mukavaa
keskustella.
Kahden viikon
aikana huomasin että Freddellä on aksentti - suomenkielessä. Samalla ymmärsin että niin mullakin
varmaan. Useimminhan Fredde meistä kahdesta käy Suomessa. Kahdessa viikossa
katsoin omaa maailmaani ulkopuolisen silmin ja näin kaiken sen kauneuden ja
rikkauden – enkä tarkoita varallisuutta. Meillä on ystäviä, meillä on tuttavia.
Meillä on koti ja lapset, terveyttä ja työtä. On rakkautta ja välittämistä.
Meistä välitetään ja me välitetään. Niin appi kuin apen vaimokin kommentoi sitä
miten aina ja kaikkialla meillä on joku jota tervehtiä ja pikaisesti kysyä kuulumisia,
miten me kokoonnutaan ystävien kanssa yhteen, miten itsestäänselvästi naapurit
ja ystävät huolehtivat toisistaan – koska yhteisö.
Tänään illalla
laitan taas pastaa jauhelihakastikkeella. Juon lasin halpaa valkkaria, istun
telkkarin eteen enkä puhu kenenkään kanssa. Seurusteltuani aktiivisesti kaksi
viikkoa tarvitsen hiljaisuutta. Huomenna me mennään uimarannalle ja elokuviin.
pian taas nähdään... ensi vuonna? |
Lähetän tähdille toiveen, että te näette. Näitä kuvia ja tunnelmia oli ihana katsoa ja lukea. Mä en ole mikään perinteinen mummolaidylli-pakkomielteinen (liekö katkeruutta, kun omilla lapsilla ei enää ole kuin yksi isovanhempi eikä suhde sinne kovin perinteinen), mutta olen mä silti sitä mieltä, että isovanhempien ja lastenlasten suhde on - juuri sellaisena kuin se on - merkittävä. Lapsille ehkä myös tavoilla, joita emme osaa nyt ennustaa.
VastaaPoistaOlen ihan samaa mieltä. Meidän lapsille Fredden isä ja sen puoliso on isovanhemmat. Fredden äiti on etäinen henkilä jolta tulee paketteja, mun äitiin ei ole minkäänlaista yhteyttä.
Poista