keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

ihana haikea hiljaisuus

sinne ne meni... lentokentälle ja Suomeen

Vähän ennen kolmea meiltä lähti lentokenttäkuljetus lentokentälle, siis Fredde, M ja O kera Isoisän ja B:n. Yhdessä mun kuorkilla. Hetkeä ennen ilma oli täynnä jäähyväisiä ja halauksia, haikeutta kaipuuta juo ennen lähtöä. Me vetäydyttiin K:n kanssa yläkerran sohvalle. Se katsoi elokuvaa ja mä hipsuttelin sen otsatukkaa. Jos lopetin se kuiskas että jatka vielä... ja niinhän mä jatkoin. Kuin huomaamatta me puhuttiin siitä ja tästä, syötiin poppareita ja juotiin marjoilla maustettua kivennäisvettä.

M ja Isoisä uimassa

Olis helpompaa halata hyvästit jos tietäis että sitten taas nähdään. Ei tiedä. Toivottavasti pian, ehkä ei koskaan. Vielä lentokentällä M oli vaativasti todennut että ensi vuonna nähdään taas, nähtiinhän me viime vuonnakin. M lupasi kirjoittaa B:lle vanhanaikaisesti etanapostia, etupuolelle englanniksi ja taakse mun avulla suomea.  Huomenna me ostetaan kirjepaperia ja kansainvälisiä postimerkkejä.

uimarannan pedot - ne on täysin häikäilemättömiä


Postissa on tulossa kirja suomalaisten arvoista, perässä ajatustenvaihtoa apen kanssa. Luin New York Timesin artikkelin siitä miten meidän kunnan ja sen naapurin – King County ja Snohomish County  – alueella on keskimääräistä paremmat mahdollisuudet nousta sosioekonomisesta luokasta toiseen, miten täällä aidosti toteutuu se että työllä ja tahtomisella on vaikutusta, ettei köyhyyteen syntyminen tarkoita automaattisesti köyhyyttä. Lähetin sen appiukolle ja me vaihdettiin ajatuksia aiheesta. Sen kanssa on mukavaa keskustella.






Kahden viikon aikana huomasin että Freddellä on aksentti - suomenkielessä. Samalla ymmärsin että niin mullakin varmaan. Useimminhan Fredde meistä kahdesta käy Suomessa. Kahdessa viikossa katsoin omaa maailmaani ulkopuolisen silmin ja näin kaiken sen kauneuden ja rikkauden – enkä tarkoita varallisuutta. Meillä on ystäviä, meillä on tuttavia. Meillä on koti ja lapset, terveyttä ja työtä. On rakkautta ja välittämistä. Meistä välitetään ja me välitetään. Niin appi kuin apen vaimokin kommentoi sitä miten aina ja kaikkialla meillä on joku jota tervehtiä ja pikaisesti kysyä kuulumisia, miten me kokoonnutaan ystävien kanssa yhteen, miten itsestäänselvästi naapurit ja ystävät huolehtivat toisistaan – koska yhteisö.




Tänään illalla laitan taas pastaa jauhelihakastikkeella. Juon lasin halpaa valkkaria, istun telkkarin eteen enkä puhu kenenkään kanssa. Seurusteltuani aktiivisesti kaksi viikkoa tarvitsen hiljaisuutta. Huomenna me mennään uimarannalle ja elokuviin. 

pian taas nähdään... ensi vuonna?

2 kommenttia:

  1. Lähetän tähdille toiveen, että te näette. Näitä kuvia ja tunnelmia oli ihana katsoa ja lukea. Mä en ole mikään perinteinen mummolaidylli-pakkomielteinen (liekö katkeruutta, kun omilla lapsilla ei enää ole kuin yksi isovanhempi eikä suhde sinne kovin perinteinen), mutta olen mä silti sitä mieltä, että isovanhempien ja lastenlasten suhde on - juuri sellaisena kuin se on - merkittävä. Lapsille ehkä myös tavoilla, joita emme osaa nyt ennustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä. Meidän lapsille Fredden isä ja sen puoliso on isovanhemmat. Fredden äiti on etäinen henkilä jolta tulee paketteja, mun äitiin ei ole minkäänlaista yhteyttä.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.