Siirry pääsisältöön

tarunhohtoinen kesä

aidoilla kiipeily on terveellistä ja vähän vaarallistakin


Monen amerikkalaisen kotona olevan vanhemman korvassa kuiskuttelee jatkuvasti ääni joka muistuttaa että lasten kesäloman pitää olla jotenkin ikimuistoinen, merkittävä, tarunhohtoinen ja vastuu siitä on vanhemmalla. Samalla sen olis syytä olla hyödyllinen, kehittävä ja valmistaa vähintään tulevaan kouluvuoteen. On syytä tarjoilla monipuolista ja ravitsevaa luomuruokaa, ilman sokeria, säilöntäaineita, lisäaineita, väriaineita samalla kuitenkin siten että lasten suusta tulee kerta toisensa jälkeen ihastunut hihkaisu lautasen äärellä, äidin naamioitua mikkihiiripannareihin pinaattia ja tarjoillessaan agavesiirapillamakeutettua tai makeuttamatonta punajuuri-porkkana-mansikkamehujäätä.

Syyllistyn tähän itsekin, siis siihen kuvitelmaan että lapsuuden tarunhohtoisuus on suoritus joka äidin pitää luoda, ja niin... oli meillä niitä kiiwi-avokado-lehtikaalimehujäitäkin, ne heitettiin roskiin kun ne maistui pahalta. Tunnustan etten itse uskaltanut edes maistaa. Uskon että paljon pysyvämmän muistijäljen jätti ne atsoväreillä värjätyt esanssilla maustetut amerikanlippumehujäät jotka me kertaalleen kannettiin heikon hetken tuloksena kotiin.

uusi aamu leirillä


Mitä lapset sitten haluaa? Haluaa ne mennä rannalle ja puistoon ja museoihin ja uimaan ja seikkailla. Kyllä ne haluaa askarrellakin, ja jopa tehdä niitä koulutehtäviä. Kyllä ne haluaa hakea takapihan kasvimaalta porkkanat ja tomaatit ja poimia metsäretkellä marjat suoraan pensaasta suuhun. Mutta ennen kaikkea ne haluaa leikkiä. Ne haluaa luoda yläkertaan jonkinlaisen satumaailman, syödä lounaaksi popkornia ja katsoa mun kanssa elokuvan yläkerran sohvalla. Ne haluaa valvoa illalla myöhempään, lukien kirjoja sängyssä  ja nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa. Ne on ilahtuneita kun tarjoilen niille leipomiani täysjyväbanaanimuffinseja, mutta epäilemättä ne olis ihan yhtä ilahtuneita pussillisesta karkkia, mahdollisesti ilahtuneempiakin.


Chima linnoitus on valmis


Kesällä meillä tehdään aika usein ”ei mitään”. Nojutaan ja leikitään, luetaan kirjoja, juosta ulkona sadettajassa, piirtää liiduilla naapurin lasten kanssa... välillä on tylsää ja kun olen koordinoinut tylsyyden pyykkien lajitteluun tai tiskikoneen ntyhjentämiseen on taas kivaa pelastaa maailma tulivuorenpurkaukselta. Hetkittäin tuntuu että kesäloma valuu kuin hiekka sormien lävitse. Lasten lomaa on vielä neljäkymmentä päivää – yli puolet – jäljellä. Siitä neljästäkymmenestä syö koulujutut muutaman päivän viimeiseltä lomaviikolta ja K:n leikkaus pari päivää, mutta vielä on paljon aikaa viettää sitä tarunhohtoista kesää, rannalla, puistoissa, elokuvissa ja ihan vaan yläkerrassa.


Tarunhohtoinen, ikimuistoinen kesä taitaa loppupeleissä syntyä aika paljon helpommalla kuin usein tuleekaan ajatelleeksi. Oikeastaan se saattaa syntyä suorittamatta ja arkisista asioista.  Ehkei siihen tarvitakaan huvipuistoja ja härveleitä. Salaa uskon että onnellisen kesän resepti löytyy likaisista varpaista, laastareista polvissa, nokisista poskista ja siitä että joskus kylpyyn mennään vasta siinä vaiheessa kun joku perheen aikuisista huomaa niitten olevan niin likaisia että hävettää. Se on tehty siitä että saa vähän sotkea ja seikkailla, saa maata sohvalla tekemässä ei mitään. Omissa muistoissa kesä kesti ikuisuuden ja tarunhohtoisen niistä lapsuuden kesistä on tehneet aika pienet asiat. 

kylvyssä keskellä päivää

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän