Siirry pääsisältöön

mikään ei ole mahdotonta - eihän


Niin kuin kaikki muutkin äidit - kai - lasken sataan, tai tuhanteen, tai sataantuhanteen aika paljon useammin kuin haluaisin. Iltaisin rukoilen itselleni suurempaa ymmärtämystä ja paljon, paljon, paljon enemmän kärsivällisyyttä. Haluaisin olla vielä paljon parempi äiti. haluaisin olla hauskempi äiti. haluaisin olla mukavampi äiti. Haluaisin jaksaa leikkiä tauotta aamuseitsemästä iltayhdeksään. En osaa. Olen huono leikkimään. Pelaan ja rakennan ja teen palapelejä. 

Tarvitsen myös aikuisten aikaa. Aikaa kirjoittaa. Aikaa jutella Fredden kanssa. Jotenkin virheellisesti kuvittelin että lasten kasvaessa saisin sen oman takaisin, edes vähän. Sen sijaan huomaan menettäneeni senkin vähän. Ne on nyt seitsemän ja viisi ja viisi. Niitä ei voi jättää ilman valvovaa silmää jos ei halua ylläreitä, ei minuutiksi pidempää. Minuutissa ehtii ehkä vaihtaa märät pyykit pesukoneesta kuivausrumpuun. Minuutissa voi käydä pissalla. Minuutissa ei voi juoda kahvia. Minuutissa ei lajitella pyykkejä, laiteta ruokaa tai vastata lääkäriltä tulleeseen sähköpostiin. Ero edeltäviin vuosiin on se että ne ei enää mene nukkumaan seitsemältä. Ei ole enää Fredden ja mun aikaa tai mun aikaa seitsemästä eteenpäin. 

onneksi viinikaupassa viinit on tarjouksessa 


Yhteisnimittäjä kaikelle on että joukossa tyhmyys tiivistyy. Vaikka M vähennetään joukosta jäljelle jää kaksi, ja kun kahdesta se toinen on loputon ideapankki ja toinen taas on sitä mieltä että kaikki ne sen toisen ideat on aivan mahtavan hullunhauskoja ja kannattaa ehdottomasti toteuttaa, on lopputulos useimmiten vähintäänkin kyseenalainen. 

Eilen illalla oli taas kaaos. Joo, ne kokoaa edelleen itseään siitä kahden viikon vierailusta. Joo huomenna alkaa leiri. Ja joo, on kesä ja kesäsysteemit, kaikki vähän erilaista ja edessä suuri tuntematon. Joo, niillä on kaikilla vähän sitä ja tätä ja tota, mut oikeesti. Pojat on vähitellen menettäneet käytännössä kaikki lelunsa. M:n huoneessa on legot ja niillä saa kaikki leikkiä. Kaikki siirreltävät tuolit lähti sillä viikolla kun K päätti kasata niistä meidän vanhoista ruokapöydäntuoleista tornin ja istui ylimmällä tuolilla katonrajassa käytettyään systeemiä tikkaina. Kai muistin kertoa siitä kerrasta kun ne väritti M:n pikkarit ruskeella tussilla, ihan vaan kostoksi jostakin? 

No eilen. Eilen ne päätti sit kasata kaikki irtilähtevät liinavaatteet keoksi keskelle yläkerran mediatilan lattiaa. Ei siinä mitään saa leikkiä. Mutta lopulta tulee aika siivota ja kun neljännenkin kehotuksen jälkeen kaksikko keskittyi tekemään kaikkea muuta kuin osallistumaan petivaatteitten palauttamiseen sinne minne ne kuuluivat, haki Fredde kaapista kasan jätesäkkejä, pakkasi kaiken jätesäkkeihin ja kantoi säkin autotalliin. Tässä vaiheessa Fredden perässä kulki kaksi jannua, jotka yritti turhaan kääntä hermonsa menettäneen faijansa päätä.


Vähän myöhemmin M laittoi väritysprojektinsa pois, pesi hampaansa ja vetäytyi nukkumaan. Se ei sanonut mitään, mutta vartin myöhemmin löysin kaksi poikaa sängyistään. Yhdellä oli M:n peitto ja tyyny, toisella pussilakana peittona ja M oli omassa sängyssään puoliunessa ilman peittoa ja tyynyä. Unisena se mutisi että se halus varmistaa ettei pojat palele yöllä, että hän pärjää kyllä ilmankin. Kyynelsilmin hain esikoiselleni sen peiton ja tyynyn Fredden palauttaessa jannuille omansa. Et se oikeesti antoi omastaan. Että se oikeesti antoi omastaan kaiken, ja sanaakaan sanomatta valitsi nukkua ilman peittoa ja tyynyä. Äidin sydän oli täysi. Kun peittelin sen nukkumaan se kysyi multa unisena että luulenko että hänellä on Jeesus sydämessä - "Mom, do you think Jesus is in my heart?" - Vastasin että varmasti rakas, Jeesus opetti antamaan omastaan ja sen osaat paremmin kuin moni aikuinen. 

Huomenna aamulla me puetaan leiripaidat päälle. Niissä lukee ettei mikään ole ole mahdotonta, sillä Jumalalle kaikki on mahdollista. Pelkästään aamuleiriläisiä on yli kaksisataa. 

kesätaidetta katumaaleilla





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän