ihan pilvessä

varpaat hiekassa

Keskiviikkona vetäydyin yksinäisyyteen jo kauan ennen yhdeksää. Ostin tv-sarjan viimeisen tuotantokauden amazonista, laitoin luurit korville ja pakenin 50-luvun lopun Englantiin. Myöhemmin M tuli viereen, tiesin että se tulisi. Eilen illalla jatkoin, tosin joku kerkis kyllä keskeyttämään vähintään kolmen minuutin välein; ”Äiti katsoo nyt telkkaria, mene puhumaan Freddelle...”

Torstaiaamuna pakkasin auton ja ajoin laumani kanssa uimarannalle. Istuin tuoliin katsomaan lauman puuhaa. Pojat rakensi ystävän lasten kanssa kylpyammetta hiekasta ja M suoritti uimatestin. Se porhalsi menemään sen vaaditun matkan, sai uimavalvojalta peukun hyväksynnän merkiksi ja juoksi laiturille hyppimään. Siellä rannalla oli leiriläisiä. Valtaisana massana ne vyöryi järveen kahden parikymppisen tytön ”vahtiessa” niitä – lue jutellessa keskenään. Kysyin toiselta tietääkö se edes kuinka monta lasta sillä on kerrallaan uimassa, ei se tiennyt. Katsoin tytön paitaa ja lisäsin tytön työnantajan mieleeni sille listalle kesäleirejä jolle meidän lauma ei ainakaan mene.

Iltapäiväksi meillä oli elokuvaliput. Me saatiin lauman kanssa koko iso teatteri itsellemme, kerrankin ei tarvinnut hyssytellä näitä mun ikuisesti kyselyikäisiä hiljaisiksi. ”Inside Out – mielen sopukoissa” oli taas kerran varmaa kamaa, tosin ehkä ainakin pienemmiltä katsojilta jää ymmärtämättä se laajempi perspektiivi, mutta väliäkö tuolla. Siellä me K:n kanssa vollotettiin yhdessä ja loppupäivä lauman kanssa pohdittiin kuka niistä tyypeistä on milloinkin puikoissa.

Illalla K purki paineitaan siihen malliin että meinas epätoivo iskeä vähän jokaiselle, myös sankarille itselleen. Sillä on muutenkin vähän tunteet pinnassa ja riehakkaasta ilosta siirrytään peloon turhan usein. Se pelkää että joku sieppaa sen. Se pelkää murtovarkaita, murhamiehiä, sotia, vampyyrejä, zombeja, kummituksia ja kaikkea muuta kamalaa. Ei. Lapset ei katso uutisia. Ei. Me ei puhuta maailman kamaluuksista niitten kuullen, eikä meillä ole menossa sen enempää murha- kuin murtoaaltoakaan. Meidän kulmilla ei kauheesti katoa lapsia, en muista että koskaan olis varsinaisesti siepattu yhtään, tai siis niihin harvoihin liittyy poikkeuksetta huoltajuuskiista. Uimarannalla se odottaa että hai syö sen ja jos järvessä ei kerran voi olla haita, niin varmasti siellä joku hirveä lapsia pureskeleva hirviö kuitenkin on. Pelko on syvältäkumpuavaa ja aitoa, ja pieni poika seuraa mua kuin pieni perävaunu kaikkialle. Yläkertaan se ei voi mennä yksin, eikä alakertaan, eikä vessaan, eikä oikeastaan edes toiseen huoneeseen. Iltaisin se käy nukkumaan patjalle meidän lattialle.

Tänäänkin piti mennä uimaan, vaan taivas onkin pilvessä, niin pilvessä että sen pilven kosteus takertuu harmaana sumuna kaikkeen. Ei varsinaisesti sada, tai siis ei sada ollenkaan, me vaan ollaan pilvessä. 

pilvessä