viimepäivinä tapahtunutta

Olli Immonen aukoo päätään ja saa arvattavasti aikaan melkoisesti hälinää. Hyvä että saa. Aito Avioliitto kansalaisaloite saa kasaan tarvittavat äänet nitkahtaakseen eteenpäin ajatuksenaan kumota tasa-arvoinen avioliittolaki. Niputan molemmat tapahtumat yhteen, ovathan ne sukua toisilleen vaikka Aidon Avioliiton kannattajat ehkä kieltäytyvät sitä näkemästä.

Keskityn ennemmin meidän viikonloppuun, sen kohokohtiin ja rimanalituksiin ja mitä niistä sitten seurasi.

Eilen illalla konttasin Fredden kanssa olohuoneen lattialla meidän kootessa Ikean Billyä ruokailutilan seinustalle. Epäinsinööri Fredde tunkee puutappeja vääriin reikiin, K riehuu, M kiukuttelee ja O:sta lähtee sellainen epämääräinen narina. Ne on väsyneitä lauantaista, mä olen väsynyt lauantaista. Mä olen väsynyt mun perheeseen, päästän muutaman suomalaiskansallisen ärräpään niin että kaikki ympärillä pysähtyy. Viimeisenä mun huulilta tasi päästä ilmoille; ”Enkö mä v**tu sanonut että ulommaisiin reikiin!!!” Sen jälkeen itken. Mä istun lattialla ja itken. Lapset katsoo mua hiljaisuuden vallitessa. Sit ne katsoo Freddeä ja Fredde toteaa että mutsi sai hermoromahduksen. Mä itken ja nyyhkytysten välistä totean ettei ole mitään hätää, joskus vaan pitää vähän itkeä.

Meillä oli rankka viikonloppu. Mä itken rankkaa viikonloppua. Mä itken rankkoja viikkoja. Mä itken viimeisten vuosien haasteita ja sitä etten osaa enkä jaksa auttaa ja ymmärtää K:ta. Mä näen että se on turhautunut. Mä olen turhautunut. Sen elämä täyttyy yrittämisestä, epäonnistumisesta ja kyynelistä. Mun elämä täyttyy niistä samoista yrityksistä ja epäonnistumisista ja samalla ymmärtämiseksi ja tueksi väännetyistä hetkistä kun mun tekee vaan mieli huutaa että etkö sä ****ana koskaan opi! Koko kesä kun o ollut yhtä murmelin päivää. Jokainen päivä toistaa K:n kanssa itseään ja jokainen aamu me aloitetaan alusta. Ei kehitystä. Lista asioista joita ei ole hyvä tehdä kasvaa päivä päivältä. Muistan että elämä M:n kanssa oli samanlaista vielä kaksi vuotta sitten. Lasken päiviä psykologin aikaan. Lasken päiviä siihen että saan oksentaa tän kaiken sen psykologin niskaan. Se että Fredde tunkee puutappeja vääriin reikiin sattui nyt vaan olemaan se viimeinen korsi joka katkaisi kamelin selän.

Tänä aamuna mut kohtaa peilissä turvonneet silmät. Kahden tunnin päästä mulla on työpaikkahaastattelu paikkaan jonne en halua mennä. Menen silti. Onpahan käyty.

Lauantaina me ajettiin vuoristoon Kummitäti K:n perheen kesämökille. Me ajettiin ensin ostamaan laatikollinen donitseja, pari pulloa viiniä ja sit me lähdettiin. Matkaan meni puolisentoista tuntia. Ekan vartin jälkeen olin valmis kävelemään loppumatkan. Ekan vartin jälkeen Fredde oli valmis karkaamaan, mutta me ajettiin ja päästiin perille. Meillä oli ihana päivä. Me käytiin kävelyllä joen rannassa. Me syötiin kolme kertaa se mikä ihmisen on hyvä syödä. Me katsottiin kuinka lapset ui uima-altaalla ja lauma tutustui ekaa kertaa elämässään niiltä pimitettyyn aarteeseen nimeltä Xbox. Ne päätti kaikki yhdessä kirjoittaa joulupukille. Mä päätin että tätä uutta aarretta voi ja tulee jatkossa käyttää kiristysvälineenä... ensin läksyt, sitten kotityöt ja lopulta hetki peliaikaa.

Illan hämärtyessä me ajettiin takaisin kotiin. Oltais me voitu jäädä yöksikin, mutta kun meillä on M ja meillä on K, on parempi kaikkien kannalta ajaa takaisin kotiin. Puolitoista tuntia K valitti pimeässä autossa ettei se näe mitään. Puolitoista tuntia M kiukkusi ja kitisi ja paremman tekemisen puutteessa keskittyi kiusaamaan niitä kahta lähimpänä istuvaa matkustajaa. Vartin kohdalla mä halusin karata ja kävellä kotiin. Vartin kohdalla Fredde huusi mulle metelin ylitse ettei tässä ole mitään järkeä. Keskityin katsomaan edessä mustina yötaivasta vasten kohoavia vuorten silhuetteja ja lopulta me oltiin kotona.

Sunnuntaina me peruutettiin jo tehdyt hotellivaraukset. Sunnuntaina me peruutettiin meidän vuotuinen kesäturnee, koska kumpikaan meistä ei halua istua autossa neljää tuntia kaksikon kanssa joka ei kykene istumaan autossa kymmentä minuuttia pidempään. Neljä tuntia vuorten ylitse viinitiloille olis tässä tilanteessa vain ja ainoastaan tyhmää. En halua istua noitten kanssa autossa. En halua ahtautua hotellihuoneeseen. En halua syödä ravintolassa ja toivoa ettei satu mitään isompaa vahinkoa. En halua maksaa useampaa satasta siitä että mä olen hirviö joka yrittää olla olematta hirviö ja mulla on kaksi lasta jotka yrittää ja epäonnistuu ja yrittää ja epäonnistuu ja meillä kaikilla on ihan kamalan kamalaa. Katsotaan ensi kesänä uudestaan. Me ollaan palattu siihen kohtaan missä autistit ei matkusta.

Sunnuntaina ennen nukkumaanmenoa sähköpostiin kolahtaa valokuva viiden päivän ikäisistä koirista. Ne on ihania.