 |
| ilmanlaatua huonontaa savu joka näkyy utuna ilmassa |
Aina aamuisin - jokaisena aamuna - jossakin
unen rajamailla kuulen koiran tulevan huoneeseen. Kurotan käteni sängyn
laidalta tervehtimään tulijaa ennen kuin muistan – meillä ei ole koiraa.
Useasti kuulen miten se
hyppää sängylle kun olen suihkussa ja kuinka se järjestää olohuoneen sohvaa kun
laitan ruokaa. Ei se sais olla sohvassa. Sydämen täyttää rakkaus ja sitten taas
muistan – meillä ei ole koiraa.
Kuin
ohimennessäni, monta kertaa päivässä, käsi ojentuu rapsuttamaan korvantaustaa tai pikaisesti
silittämään selkää. Ohimennessä, matkalla yläkertaan tai alakertaan. Tunnen sen
lämpimän, yhtäaikaa pehmeän ja karhean turkin, ja muistan – meillä ei ole
koiraa.
Metsäpolulla
kuulen pannan kilahduksen ja välillä voisin vannoa kuulevani sen askeleet.
Kaipaan koiraa. En enää mene metsänpoluille.
Lapset kysyy
monta kertaa päivässä koska meille taas tulee koira. M on valinnut nimen, siitä
tulee mandariini. K pistää hyrskyn myrskyn ja kulkee kuin pieni hurrikaani,
otan sen kiinni ja puhun. Se sanoo ettei se voi sille mitään kun meillä ei ole
enää koiraa. O murjottaa ja on vihainen. Kysyn miksi ja se vastaa että meillä
ei ole koiraa. Fredde konttaa rikkaimurin kanssa lattialla ja sadattelee mennessään, se tarvitsee koiran hoitamaan tätä hommaa.
Ei me osata olla
ilman. Me aikuiset puhutaan ja keskustellaan. Lähetän sähköpostin jos
toisenkin. Keskiviikkona me mennään katsomaan ”Yötä”. Yö on Labradorin Noutaja.
Sille syntyy pentuja kuun lopussa. Josko yksi niistä olis meidän?
Kommentit
Lähetä kommentti