Siirry pääsisältöön

katsotaan kuinka käy - hui!

Eilen illalla istuin keittiössä ja sanoin taas kerran etten osaa enkä pysty. Sanoin etten jaksa, enkä pysy järjissäni. Sanoin että mun täytyy päästä välillä pois tästä kaaoksesta. Taisin jopa sanoa ettei musta ole tähän... Istuin sohvalla ja rukoilin. Rukoilin voimia ja viisautta. Rukoilin kykyä ja osaamista. Rukoilin ilmaa ja omaa tilaa.

join valkkaria, söin mansikoita ja hukutin itsesäälini tähän... Downton Abbey, Season 4

Kahdeksantoista tuntia myöhemmin vilkaisen pikaisesti sähköpostit lasten riehuessa ostoskeskuksen sisäleikkipaikalla. Siitä alkaa kirjeenvaihto, joka menee suurinpiirtein näin:

- Kuinka monta tuntia viikossa? Minkälaisia vuoroja voit tehdä?
- Ihan mitä vaan päivystävästä työntekijästä noin 30 tuntiin viikossa. Kaikki käy, mutta kun kysyt niin iltoja.
- Oletko koulussa?
- En. Haluan ensin työkokemusta, enkä ole ajatellut hakeutua sairaanhoitajaohjelmaan ennen kuin aikaisintaan syksyllä 2016.
- Soita tähän numeroon, tälle ihmiselle ja varaa aika työhaastatteluun.
- Kiitos, kiitos, kiitos!
- Hae työpaikkaa nro. 20683. Se on osa-aikainen kirurgisen osaston iltavuoropositio.
- Kiitos, kiitos, kiitos!

Muutamaa tuntia myöhemmin olen hakenut kyseistä työpaikkaa ja saanut ajan työhaastatteluun - huomiseksi aamuksi.


Osa musta on seitsemännessä taivaassa. Toinenpuoli taas paniikkikohtauksen ja hyperventilaation välimaastossa... Apua...  Mun harjoitteluohjaaja oli kirurgisten osastojen ylipiällysmies. Se sairaanhoitajien sairaanhoitaja, se joka valvoo kaikkia ja kaikkea. Tää homma olis sen tiimissä, yhdellä sen vetämistä osastoista. Voin toki olla väärässäkin, mutta luulen että jos nyt en ihan totaalisesti mene kipsiin huomisessa haastattelussa on mulla edessä töiden aloittaminen lähiaikoina. Ihanaa, huimaa, ihanhuimaa... ja samalla hirveetä kauheeta kamalaa... miten kaikki järjestyy? Kuka hoitaa kolmikon? Mitä tästä tulee? Mitä pitää olla mukana työhaastattelussa? Miten sinne pukeudutaan? Mitä sanotaan? Miltä pitää näyttää? Enhän mä edes osaa mitään, ja senkin vähän mitä osasin oon jo varmaan unohtanut ja... A-P-U-A.




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi