Siirry pääsisältöön

sekalaista tahtotiloista ja yksin olemisen ihanasta autuudesta

Hetki tuntuu suorastaan pyhältä. Kauppakassit on purettu, pesukone rumpsuttaa yläkerrassa, tulppaanit on vetristymässä jäävedessä, aamiainen katettu nätisti yhdelle. Pitäis laittaa sähköpostia M:n erityisopelle – sille Enkelille – huomisesta IEP-palaverista. Aika tuntuu karkaavan käsistä. Mä olen ihan yksin kotona. Mä olen ihan yksin kotona vielä yli tunnin. Siinä on suorastaan jotakin syntistä. Mä – siis MINÄ – saan tehdä vähän aikaa just tasan mitä huvittaa. Ei tarvitse hakea tai viedä. Ei tarvitse toimia erotuomarina tai poliisina. Kukaan ei tarvii apua, ruokaa, juomaa, pyyhkimään...




Joskus kauan sitten yksin kotona oli tavallista - itsestäänselvää. L matkusti ja me oltiin koiran kanssa kahdestaan. Tein osan päivistä töitä kotoa ja istuin verkkareissa miettimässä raportteja. Sitten syntyi M ja M:n jälkeen pojat. Muistan kuinka haaveilin siitä että saisin olla kotona – ihan yksin. Olisin voinut vaikka maksaa siitä että olisin saanut olla kotona – ihan yksin. Saatoin lähteä yksin kauppaan. Saatoin lähteä yksin lenkille. Saatoin lähteä yksin, koskaan en saanut jäädä yksin. Yksin oleminen edellytti lähtemistä johonkin. Piti mennä olemaan yksin. Piti maksaa lastenhoitajalle että sai lähteä olemaan yksin. Koskaan ei saanut jäädä yksin. Mulla on etäinen muistikuva että joskus aiemminkin tän kuluvan kouluvuoden aikana olen ollut yksin kotona, ainakin kerran mahdollisesti jopa kaksi – ei kerran vaan. Edelleen se on niin harvinaista että muistan ne yhden käden sormin laskettavat hetket, hetket yksin kotona.

Yhtäkkiä tuntuu että aika loppuu, en ehdi nauttia niin paljon kuin haluaisin ja pitäis... Keskityn kuuntelemaan hiljaisuuden ääniä. Kello raksuttaa seinällä, koira vaihtaa asentoaan olohuoneen sohvalla, yläkerrassa kuivausrumpu tekee työtään ja keittiössä hurisee jääkaappi, jossakin menee auto.

Reilun tunnin kuluttua tulee K. Pakkaan K:n autoon ja me mennään hakemaan M sen luokkaretkeltä. Sieltä me kurvataan O:n koululle, minne se on poikkeuksellisen päivän takia saanut poikkeuksellisesti jäädä syömään lounasta. Mä paistan niille lounaaksi lettuja, O:kin syö – ihan varmasti – ja sit me tehdään M:n kanssa läksyjä. Me leikitään ja talo täyttyy elämän äänistä. Kohta joku jo riitelee, ja seuraava tulee hakemaan laastarin ja lohtua. Illalla on M.n silmälääkäri. Aamulla kaikki alkaa taas alusta.. Toisin kuin siellä

tää tulee ihan kohta... tiesittehän et meillä asuu Batman?

Kirjoitin Ystävälle, kolmen lapsen äidille... sanoin ymmärtäväni haasteet, elänhän niissä itsekin. Lähtökohtaisesti en koe olevani hyvä tässä hommassa. En koe olevani parhaimmillani silloin kun lapset on pieniä. En erityisesti nauti jatkuvasta perushoidosta, tahmaisista käsistä ja piikomisesta. Toisin kuin siellä, meillä on raamit ehjät ja puitteet kunnossa. Raameista ja puitteista huolimatta huomaan harhailevani päivät jossakin lopullisen uupumisen ja hermoromahduksen välimaastossa, ja haen voimani niistä pienistä onnen murusista. Elän niistä hetkistä joina tajuan miten paljon rakastan. Miten valtavan paljon rakastan... jokaista – yhdessä ja erikseen... M, K, O ja L.


jannut ekaa kertaa elokuvissa...

...se meni hyvin, ne jaksoi ja uskalsi... jälkimaininkeja ollaankin sit eletty jo useampi päivä


Pinkki pyysi parisuhteellisuusteorioita. Miten me ollaan näin onnellisia ja tasapainoisia ja kasassa... naurahdan. Mä en oo tasapainoa nähnytkään, ja siinä missä mä olen noitten kolmen peruskallio, on L mun tukipilari ja toisin päin. Olen opetellut vaikenemaan silloin kun tekis mieli sanoa. Olen opetellut rakastamaan myös niitä papuja tiskikoneessa, niitä joita se joku ei huuhdellut lounaslaatikostaan ja jotka on nyt pesty., niitä joita mä muristen poimin sieltä puhtaitten astioitten seasta. Tekis mieli huutaa perkelettä ja vaatia se tilille... en vaadi. Kerään pavut ja laitan ne roskikseen. Huomenna sieltä löytyy jotakin muuta. L on oppinut sietämään mun jäljessä kulkevaa paperivanaa. Läjä siellä, toinen täällä. Ne on tärkeitä. Tiedän mitä niissä on. L:n mielestä ne on epäsiistejä ja turhia.

Me ihastuttiin ja rakastuttiin ihan silleen keskiverrosti. Me mentiin naimisiin keskiverrosti, ja tajuttiin et tässäkö tää nyt on. Ai siis totako mun pitäis nyt katsella. Sehän on aivan käsittämättömän vaikee tyyppi, eikä me oikeastaan yhtään edes pidetä toisistamme. Me etäännyttiin ja erkaannuttiin. Siinä risteyksessä moni valitsee kääntyä erisuuntiin. Me istuttiin ja puhuttiin ja itkettiin ja paiskottiin ovia ja taas istuttiin ja puhuttiin. Me päätettiin tahtoa. En mä osaa sanoa miksi me päätettiin tahtoa niin kauheesti. Ehkä siksi että mun mutsilla ei ole yhtään kokonaista parisuhdetta ja siksi että Anoppi on aina sanonut et kaikki L:n suvun miehet kuitenkin jättää vaimonsa. Mä halusin jotakin kokonaista ja L ei halunnut toteuttaa äitinsä ennustusta. Jossakin just sanottiin et vähintään 33% toimivasta parisuhteesta on silkkaa tahdonvoimaa, päätös olla antamatta periksi, päätös jäädä silloinkin kun tekis mieli lähteä.


Mä uskon että toimiva avioliitto perustuu vapaaehtoisuuteen, siis siihen tahtotilaan ja siihen että haluaa jäädä, että päättää jäädä silloinkin kun ei oikeastaan haluais. Kumpikin osapuoli tekee päätöksen omasta puolestaan. Joskus jokainen aamu, joskus viikoittain ja välillä voi mennä pitkiäkin aikoja ettei asiaa tarvitse miettiä. On sellaisia helppoja ajanjaksoja, sellaisia kun aurinko paistaa aina ja kaikki on vaan kivaa... sitä tahtoa tarvitaan silloin kun väsyttää eikä millään jaksais yhtään mitään. 

Viisas ystävä totesi taannoin että onnellinen avioliitto perustuu siihen että kumpikin osapuoli uskoo pärjäävänsä myös ilman toista. Silloin osaa olla ripustautumatta. Osaa ja kykenee olemaan olematta liian tarvitseva – toisen perässä raahattava. Toista ei voi pakottaa jäämään. Toista ei voi pakottaa tahtomaan. Jokaisen pitää valita itse.


mun pieni pastakokki 3v 9kk



Kommentit

  1. Tuohon avioliiton tahtoasiaan: Olen just samaa mieltä. Kunnioitan todella paljon teidän päätöstä tahtoa pysyä yhdessä sen jälkeen vielä mitä kerrot. Suomessahan vihkikaava kysyykin että "tahdotko rakastaa.. myötä- ja vastoinkäymisissä" - ei "lupaatko", "pystytkö" tai "rakastatko" vaan tahdotko. Ja edellisen jutun kalenterista: Ihanaa että Amerikassakin teet merkinnät suomeksi :)

    VastaaPoista
  2. Ja edellinen anonyymi jatkaa: En tiennyt että tulppaanin voi / pitää laittaa jääveteen aluksi! Tekeekö sille jotenkin hyvää se kylmyys?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauppalista ja kalenteri on sellaista kummallista epäkieltä, sekaisin kumpaakin, tyyliinj... maitoa, butter, chives, lihaa... ja kalenterissakin lukee saman päivän kohdalla "field trip" ja "silmälääkäri".

      Tulppaanit tykkää kylmästä. Ne on ainoat kukat mun tietääkseni jotka kasvaa maljakossa ja samalla tuppaa lerpahtamaan helposti. Kylmä, vähäinen vesimäärä pitää ne napakoina ja hidastaa sitä kasvua -> pidentää niitten ikää.

      Poista
  3. Hyvin kirjoitettu tuosta avioliitosta ja parisuhteesta. Ennen kaikkea tuo viimeinen osuus: "kumpikin osapuoli uskoo pärjäävänsä myös ilman toista". Amen to that.

    VastaaPoista
  4. Samanlaista sekakieltä kuin mullakin jo vuosia. Mun ostoslistat on vähintäänkin mielenkiintoisia.
    Etenkin tyttöjen parina ekana vuotena kaipasin niitä hetkiä, että saisi olla yksin kotona. Kyllä mä niistä hetkistä edelleenkin nautin, onneksi meillä tuo mieskin vie tyttöjä kauppaan, puistoon jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä L:kin vie, mutta harvemmin kaikkia kolmea yhtäaikaa... etenkin kun K:lla on tapana katoilla salakavalasti :)

      Poista
  5. Olipa hyvä ja kiinnostava kirjoitus. Hurjan sympaattista ja kaunista, että päätitte tahtoa vaikkette hirveästi tahtonutkaan.
    Tätä lukiessa tajusin, että meillä on oikeasti tosi leppoisa avioliitto. Ja juu, tulemme toimeen ilman toisiammekin. Tässä liitossa on kaksi itsenäistä, mutta hyvin perhekeskeistä ihmistä. Välillä tulee vain olo, että kun kerran pärjäämme ilmankin, miksi olemme? Olen ehkä liian romantikko kestämään tavallista arkea... :) Sen tiedän että katuisin jos luovuttaisin.

    Te olette kyllä niin ihania.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sithän tää kirjoitus täytti tarkoituksensa :) Tavallisesta arjesta on monesti joo romantiikka aika kaukana... tai ehkä sitä arjen romantiikkaa on olla sanomatta jostakin vaikka kuinka tekis mieli.

      Poista
  6. <3 parisuhteelle! Olen just samaa mieltä asiasta, pitää päättää tahtoa joka päivä uudestaan. Silloinkin kun ei huvittaisi...
    Se on päätös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MArika, mä olen ihan varma et sä vaan haluut ja haluut koko ajan ihan vaikka ei huvittais... Kun aina huvittaa. Niin ihanilta te kuulostatte :) Olen tosissani!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi