Olen liian väsynyt kirjoittaakseni yhtään mitään... hyvä että saan töiden jälkeen ruokaa pöytään... Olen töissä, tai siis käyn töissä... herään ennen kukonlaulua, ajan tunnin töihin, teen töitä ja ajan takaisin. Kotona olen neljän pintaan, nukkumassa kasilta... Jos on tottunut, niin eihän siinä mitään mutta kun mä en oo tottunut...
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
me odotetaan täällä kyllä. :)
VastaaPoistaPidä ensin huoli itsestäsi ja perheestäsi ja työstäsi (luultavasti juuri tuossa järjestyksessä.)
Me ollaan täällä sitten kun jaksat taas - ilman velvoitteita.
Voimia! Ja samoin, nuku ensin, bloggaa vasta sitten.
VastaaPoistaVoi muru, miksei töihin paluussa ole pehmeää laskua... Tsemppiä ihanainen, me ootetaan kyllä <3
VastaaPoista