Siirry pääsisältöön

autolla ajetaan varo-varovasti

Töissä on ollut rauhallista, no torstai oli sitä meille tyypillistä kolme sisään kaks ulos systeemiä joka aiheuttaa nopeesti melkoisen hässäkän, mutta eilen mulla oli ne samat kymmenen huonetta alusta loppuun ja niissä kymmenenssä huoneessa samat kohtuullisen itsenäiset potilaat. Muutama suolitukos, yks katolta pudonnut, kolme suolistosyöpää ja kolme puhjennutta vatsahaavaa, vakkarikamaa. Viiden pintaan lähden tauolle ja matkalla Starbucksiin soitan M:lle. Olen se työssäkäyvä äiti joka soittaa lapselleen ja kysyy miten koulupäivä meni, mitä teit, oliko kivaa ja muistutan tekemään läksyt. Saan kuulla että Melody oli melkein joutunut Reksin puhutteluun ja että Matildalla oli ollut synttärit. Niitä lapsen koulupäivän kuulumisia soittelevia äitejä on siinä kahvi jonossa muitakin – en ole yksin. Matkalla takaisin kymppikerrokseen luen Opelta tulleen sähköpostin ja näpyttelen siihen pikaisen vastauksen. Ope on vaikuttunut siitä miten rennosti M ottaa sen ettei saa synttäriherkkuja, ja antaa mulle muutaman ekstrapojon siitä että heti koulun alkaessa toimitin Opelle laatikollisen herkkuja joita M voi näissä luokan synttärikemuissa syödä.

maisema töissä torstaina

...ja perjantaina


Kotimatkalla mietin liikennettä. Siis ihan yleensä ajamista täällä meillä. Me asutaan hattupäisen miehen luvatussa maassa, siis ei Yhdysvallat, ei meidän osavaltio, vaan ihan vaan tämä Suur-Seattle – kaupunki joka on lyhyessä ajassa kasvanut pienestä suureksi, ja jossa yhtä alkuperäistä osavaltion asukasta kohden alkaa olemaan yhden käden sormien verran tulokkaita niin muualta Yhdysvalloista kuin ympäri maailmankin. Hattupäinen mies on syntynyt ja kasvanut täällä. Se on elänyt täällä silloin kun kenelläkään ei ollut vielä kiire mihinkään, ekä alue ollut yksi maailman suurimmista teknologiakeskuksista. Sitä ärsyttää kaikki tulokkaat, ne tyypit jotka ei aja keskellä tietä vähän alle rajoituksen, ja se pui nyrkkiä, soittaa torvea ja vilkuttaa valoja sille joka kehtaa sen ohittaa – myös moottoritiellä. Jos hattupäinen mies oikein ahdistuu se blokkaa ja siirtyy keskiviivan päälle niin ettei kukaan pääse ohi ja sit se hidastaa vielä vähän lisää. Hattupäinen mies päättää miten kovaa tällä tiellä ajetaan, onhan hän ajanut tätä tietä jo lapsena vanhempiensa takapenkillä.

Sit on niin sanotut eurooppalaiset kuskit – European Driving on käsite – joka on punainen vaate hattupäiselle miehelle. Ne on ne kuskit jotka ajaa eikä ajele. Ne joilla on aina vähän ylinopeutta mieluummin kuin alinopeutta. Ne ohittaa ja pujottelee ja on kaikin puolin sopimattomia. Pujottelusta täällä saa muuten herkästi aika kivat rapsut, kovemmat kuin pienestä ylinopeudesta.

Kolmas suuri ryhmä on aasialaiset kuljettajat. Ne jotka on ajaneet ajokorttinsa täällä, koska siellä kaukana kotona niillä oli autonkuljettaja. Arka kuljettaja on tässä kohdassa aika vaatimaton ja lievä ilmaisu. Jokainen muistaa minkälaista oli silloin joskus kun oli joskus kauan sitten saanut ajokorttinsa. Useimpia meistä auttoi oppimaan se tietynlainen nuoren aikuisen kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus, mutta laitapa se tuore kortti reilu kolmikymppisen perheenäidin käteen, ja kuolemanpelko voittaa kaiken. Tämä kuljettajaryhmä on myös se, joka joutuu mitä käsittämättömämpiin onnettomuuksiin. Meidän asukasyhdistyksessä nää tyypit sit ilmoittautuu, kun ne on kolmenkympin nopeudella onnistuneet suistumaan tieltä ja kaatamaan muutaman puun ja liikennemerkin. Turvallista matkaa.

Lopulta nämä kolme pääryhmää laitetaan yhteen ja keitetään liikennesoppa. Joku mulle aikoinaan sanoi ettei ole eläessään pelännyt niin paljon kuin alueen aamun ruuhkaliikenteessä kun kaikkien yhteinen tavoite on päästä töihin. Yksi soittaa torvea ja pui nyrkkiä ja vaihtaa kaistaa tai kääntyy ”vahingossa” nopeamman eteen. Toinen ajaa satasen alueella neljääkymppiä ja kolmas saataaviittäkymppiä pujotellen. On ihme ettei täällä ole enempää vakavia liikenneonnettomuuksia.

Perjantai- ja lauantai-iltaisin ajan kotiin väistellen rattijuoppoja ja niitä jotka on milloin missäkin pöllyssä. Ei ole kerta tai kaksi kun edessä moottoritiellä tekee joku piruettejä kuivalla asvaltilla. Onni on ettei vielä koskaan ole osunut kehenkään silloin kun mä olen ollut tilannetta todistamassa.


Muutama vuosi takaperin opetin liikenteessä lankoa. Sanoin että täällä tärkein sääntö liikenteessä on olla luottamatta yhtään mihinkään. Vilkku ei tarkoita että se toinen oikeesti kääntyy tai on kääntymättä, se toinen kuljettaja ei välttämättä noudata ”stop”-merkkiä tai hiljennä tullessaan kolmion takaa. On myös kuljettajia joille punainen valo on lähinnä ohjeellinen, jos sitäkään – eihän sieltä eilenkään kukaan tullut. Moottoritiellä on hyvä huolehtia että se vieressä ajava oikeasti pysyy kaistallaan ja ennen kuin painat jarrua on hyvä vilkaista taustapeiliin ja huolehtia että myös perässätulija on ajatellut hidastaa vauhtiaan, ja samalla suunnitella mahdollista väistöreittiä. 

Ajan mielelläni panssarivaunulla.

K:n lauantaiaamuinen takapuolen shiatsuhieronta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän