elämäntuskaa

Aamulla kävelin hyppelihiiren kanssa kahdestaan koulubussille. Me pysähdyttiin jokaisen etanan kohdalla ja pohdittiin elämää siinä kävellessä. Yöllä se oli nähnyt taas unta tulipalosta. Käsikädessä me seistiin siinä pysäkillä ja sovittiin että koulunjälkeen me leikitään. Lupasin rakentaa sille legoista avaruusaluksen.

K oli koko aamun kuin tulisilla hiilillä. Se kiukkusi ja itki, maailmaa kaatui pienimpäänkin vastoinkäymiseen. Sen jännitys kouluuntutustumisesta oli todellakin käsinkosketeltavaa. Se ei halunnut valokuvia, se ei halunnut koulua, se ei halunnut uusia opettajia, uutta luokkaa tai koulubussia. Sitä lohdutti kun kerroin että ajan sen kouluun ekat kaksi viikkoa. Kerroin että yksi sen opettajista on ollut myös M:n ope, ja että ne kaksi muuta on opettanut R:rrää, lasten ystävää. Kerroin et ne on tosi mukavia ja että luokkakin on tavallaan entuudesta tuttu koska M kävi eskarinsa siinä luokassa. Lopulta tajusin vetää oikeasta narusta ja kysyin siltä auttaisko jos se sais ottaa tutun mukaan. Tutu pakattiin reppuun ja reppu selkään. Loppupeleissä koko reppu tutuineen unohtui autoon, mutta ajatus tutun läsnäolosta tiukassa paikassa teki tehtävänsä. Huomenna on ensimmäinen oikea koulupäivä. Uskon että tästä tulee hyvä vuosi, ja olen ihan varma että tää uusi opetustiimi sopii meidän perheelle satakertaa edellistä paremmin. Tiedän jo että me puhutaan erityisopen kanssa samaa kieltä.

Muutamaa tuntia myöhemmin olen taas siellä bussipysäkillä. Me jutellaan äitien kanssa niitä näitä. Tai oikeastaan me puhutaan ihan oikeita asioita. Yhden lääkityksestä krooniseen sairauteen, toisen muutosta uuteen maahan, kolmannen uupumuksesta ja mun taistosta byrokratiaa vastaan. Lopulta bussista hyppelee ulos mun prinsessa. Se juoksee puistoon leikkimään, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja mä juttelen Melodyn äidin kanssa kun herään siihen että M istuu siellä kiipeilytelineen huipulla kirkuen puhdasta paniikkiaan. Kaikki tuijottaa taas. Se yrittää potkia muita kyypeilytelineessä kiipeileviä ja hokee vaan että se ei ymmärrä mitä kukaan puhuu, ja että se putoaa. Kiipeän sinne kiipeilytelineeseen, autan itkevän lapsen alas. Kaikki kysyy tarvitsenko apua, ja vastaan että mun tarttee vaan saada tää lapsi kotiin. Se vuoroin itkee, raivoaa ja kirkuu koko matkan kotiin. Päästän pojat autosta, jätän M:n autoon. Soitan siitä auton vierestä Klinikalle ja peruutan puheterapian; ”me ei tulla tänään”

Avaan auton oven ja otan mun hyppelihiiren syliin. Me istutaan puutarhatuoliin ja se itkee mun olkaa vasten. Mä kysyn miksi se on niin surullinen ja vihainen. Se ei halua että mä meen töihin. Se ei halua että mä meen töihin ikinä, tai jos on ihan pakko niin lauantaisin saa mennä. Se haluaa et mä oon sitä vastassa koulusta aina. K tuo sille mehujään, ja M istuu mun sylissä ja me jutellaan ja itketään ja syödään mehujäätä ja jutellaan kunnes sille tulee kylmä ja se haluaa mennä sisään istumaan sylissä. Mä lupaan soittaa sille töistä jokainen työpäivä. Se sanoo et mun pitää ehkä soittaa jouluun asti. Lupaan soittaa. Se miettii olenko töissä jouluna ja sanon etten tiedä.

Lopulta sen ei enää tarvitse istua sylissä. Me rakennetaan legoista avaruusalus. Sit me rakennetaan legoista teltta. Me ei mennä tänään mihinkään. Me leikitään vaan, ja vähän järjestetään asioita jonoihin.