Siirry pääsisältöön

elämäntuskaa

Aamulla kävelin hyppelihiiren kanssa kahdestaan koulubussille. Me pysähdyttiin jokaisen etanan kohdalla ja pohdittiin elämää siinä kävellessä. Yöllä se oli nähnyt taas unta tulipalosta. Käsikädessä me seistiin siinä pysäkillä ja sovittiin että koulunjälkeen me leikitään. Lupasin rakentaa sille legoista avaruusaluksen.



K oli koko aamun kuin tulisilla hiilillä. Se kiukkusi ja itki, maailmaa kaatui pienimpäänkin vastoinkäymiseen. Sen jännitys kouluuntutustumisesta oli todellakin käsinkosketeltavaa. Se ei halunnut valokuvia, se ei halunnut koulua, se ei halunnut uusia opettajia, uutta luokkaa tai koulubussia. Sitä lohdutti kun kerroin että ajan sen kouluun ekat kaksi viikkoa. Kerroin että yksi sen opettajista on ollut myös M:n ope, ja että ne kaksi muuta on opettanut R:rrää, lasten ystävää. Kerroin et ne on tosi mukavia ja että luokkakin on tavallaan entuudesta tuttu koska M kävi eskarinsa siinä luokassa. Lopulta tajusin vetää oikeasta narusta ja kysyin siltä auttaisko jos se sais ottaa tutun mukaan. Tutu pakattiin reppuun ja reppu selkään. Loppupeleissä koko reppu tutuineen unohtui autoon, mutta ajatus tutun läsnäolosta tiukassa paikassa teki tehtävänsä. Huomenna on ensimmäinen oikea koulupäivä. Uskon että tästä tulee hyvä vuosi, ja olen ihan varma että tää uusi opetustiimi sopii meidän perheelle satakertaa edellistä paremmin. Tiedän jo että me puhutaan erityisopen kanssa samaa kieltä.



Muutamaa tuntia myöhemmin olen taas siellä bussipysäkillä. Me jutellaan äitien kanssa niitä näitä. Tai oikeastaan me puhutaan ihan oikeita asioita. Yhden lääkityksestä krooniseen sairauteen, toisen muutosta uuteen maahan, kolmannen uupumuksesta ja mun taistosta byrokratiaa vastaan. Lopulta bussista hyppelee ulos mun prinsessa. Se juoksee puistoon leikkimään, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja mä juttelen Melodyn äidin kanssa kun herään siihen että M istuu siellä kiipeilytelineen huipulla kirkuen puhdasta paniikkiaan. Kaikki tuijottaa taas. Se yrittää potkia muita kyypeilytelineessä kiipeileviä ja hokee vaan että se ei ymmärrä mitä kukaan puhuu, ja että se putoaa. Kiipeän sinne kiipeilytelineeseen, autan itkevän lapsen alas. Kaikki kysyy tarvitsenko apua, ja vastaan että mun tarttee vaan saada tää lapsi kotiin. Se vuoroin itkee, raivoaa ja kirkuu koko matkan kotiin. Päästän pojat autosta, jätän M:n autoon. Soitan siitä auton vierestä Klinikalle ja peruutan puheterapian; ”me ei tulla tänään”

Avaan auton oven ja otan mun hyppelihiiren syliin. Me istutaan puutarhatuoliin ja se itkee mun olkaa vasten. Mä kysyn miksi se on niin surullinen ja vihainen. Se ei halua että mä meen töihin. Se ei halua että mä meen töihin ikinä, tai jos on ihan pakko niin lauantaisin saa mennä. Se haluaa et mä oon sitä vastassa koulusta aina. K tuo sille mehujään, ja M istuu mun sylissä ja me jutellaan ja itketään ja syödään mehujäätä ja jutellaan kunnes sille tulee kylmä ja se haluaa mennä sisään istumaan sylissä. Mä lupaan soittaa sille töistä jokainen työpäivä. Se sanoo et mun pitää ehkä soittaa jouluun asti. Lupaan soittaa. Se miettii olenko töissä jouluna ja sanon etten tiedä.

Lopulta sen ei enää tarvitse istua sylissä. Me rakennetaan legoista avaruusalus. Sit me rakennetaan legoista teltta. Me ei mennä tänään mihinkään. Me leikitään vaan, ja vähän järjestetään asioita jonoihin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän