Siirry pääsisältöön

politiikkaa ja psykiatreja

Noukin koulun edestä kyytiin M:n. Sillä on ranteessa se päävammaranneke ja repustaan se kaivaa mulle kaksi paperia. Toinen on onnettomuusraportti, toinen on hakemus. M kysyy saako se mennä. Lupaan katsoa hakemusta liikennevaloissa. Se puhui tästä prujusta jo eilen, mut mulle ei oikein auennut mikä se on mitä se ehdottomasti haluaa tehdä, mihin osallistuu koulukuraattori ja mitä varten pitää mennä aikaisemmin kouluun. Valoissa silmäilen paperia ja esitän kasan kysymyksiä lapselleni, ikäänkuin varmistaakseni että se oikeasti haluaa lähteä politiikkaan, ja että se ymmärtää mihin se on hakemassa. Kyllä, M on hyvin tietoinen tästä. Neiti on päättänyt hakea oman koulunsa oppilasneuvostoon ja on aivan totaalisen vakuuttunut että myös tulee valituksi.




Tuntia myöhemmin me istutaan psykiatrin huoneessa. Se kyselee meidän kesälomasta ja tulevasta rantalomasta. Jutellaan niitä ja näitä ja samalla kertoilen M:n kouluvuoden aloituksesta ja K:n toilailuista. K:n lääkeannosta päätetään vähän nostaa, josko sillä saataisiin impulsiivisuutta vähän hallintaan ja jarrut jannulle – ajattele ennen kuin toimit. Me puhutaan siitä miten uupunut M on koulupäivän jälkeen ja miten se valittaa ettei se pysty keskittymään, ja miten ne kotona helpot tehtävät on yllättäin koulussa vaikeita. Me puhutaan siitä että se saa käyttää, ja käyttääkin sermiä mutta sekään ei auta. Me puhutaan miten se kotona on omissa maailmoissaan tai hyperaktiivinen riehuja tai miten se raivoaa niin ettei mitään rajaa. Me puhutaan siitä miten se hyökkää poikien kimppuun aika pienestäkin. Kotiin me lähdetään kahden sijasta kolmen reseptin kanssa. K:lle sitä samaa. M:lle sitä samaa ja uutena ADD-lääkitys.

menomatkalla meillä oli vielä ihan mukavaa

Kotimatkalla homma leviää käsin. K huutaa ja itkee ja raivoaa. Se on vihainen koska se unohti tammikuussa lelun lentokoneeseen. Se haluaa lähteä Floridaan hakemaan sitä - nyt. Se kiukkuaa koska mä en ajaessani voi näyttää puhelimesta valokuvia. Kysyn kumpi on tärkeämpää valokuvat vai sen turvallisuus? Turvallisuus. Muistutan sitä pitämään hampaat kuitenkin ihan vaan itsellään, olemaan purematta vaikka kuinka kiukuttais. Samaan aikaan M vaatii koko ryhmältä ehdotonta hiljaisuutta jotta se voi keskittyä ja luetella kaikkien luokkatovereittensa nimet tietyssä järjestyksessä; ensin kaikki aakkosjärkässä, sit tytöt ja tän jälkeen pojat, sit hiusten värin mukaan ja viimeiseksi nimen pituuden mukaan. K:n kiukutessa mä yritän kertoa M:lle ettei kukaan muu ole kovin innostunut tstä sen luetteloinnista mutta M ei kuule. O laulaa kovaäänisen epävireisesti jotakin, ja M mätkii sitä vapaalla kädellään. Lasken sataan, painan kaasua, toivon olevani kotona kädessä olut. 

se kiipeää korkealle

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän