Siirry pääsisältöön

vuorovedoin

Mä oon ollut töissä. Mä oon ollut töissä torstaina, perjantaina, lauantaina. Meen töihin tänäänkin. Tunnin päästä lähden ja tulen takaisin talon jo nukkuessa.

K on stressaantunut koulun alkamisesta, uudesta ryhmästä ja kolmesta uudesta opettajasta. Se riehuu ja haastaa riitaa. M on ahdistunut siitä että mä meen töihin. Se ahdistaa sitä edelleen. Se ahdistaa sitä vaikka mä oon ollut töissä jo puoli vuotta. Se ahdistaa sitä koulupäivinä, koska se ei näe mua kuin aamuisin mun työpäivinä. Se ahdistaa sitä viikonloppuisin koska se nyt vaan ahdistaa sitä. Se kiukuttelee, se riehuu, se haastaa riitaa ja on, miten sen nyt sanois, rajaton ja intensiivinen. Se vaatii katkeamattoman huomion ja pitää huolta että myös saa sen. Mikään ei riitä. Mikään määrä huomiota ei ole tarpeeksi.

Tätä kouluelämää on takana vasta kaksi viikkoa. Katsotaan tämä syksy. Jos keväällä edelleen ollaan tässä kohdassa, yritän siirtyä aamuvuoroon. Nyt en halua. Mulla on ihana työ, ihana tiimi, mielenkiintoisia potilaita ja mahtavat työvuorot. Katsotaan josko tää tästä ajan kanssa taas helpottais.

Aamu on täytetty koulupapereita, tehty yhdessä läksyjä, pelattu pelejä, rakennettu legoilla ja leikitty. Me ollaan L:n kanssa pidetty palaveria autotallissa niin että L pitää ovea kiinni toisella kädellä M:n kirkuessa ja potkiessa oven toisella puolen.

Töissä on ollut tänä viikonloppuna aivan tolkuton kiire. Sellainen kiire ettei enää tiedä mihin suuntaan juoksis tai mistä aloittais. Kotona L repii hiuksiaan päästä kaksikon kanssa. Yhdistelmä stressaantunut, riehuva K, ja huomiohakuinen, ahdistunut ja intensiivinen M on sellainen että se suistaa kenet tahansa hermoromahduksen partaalle. Osa minua haluaa jäädä kotiin, ottaa syliin ja pitää kiinni. Se toinen osa taas on helpottunut kun pääsen töihin ja saan jättää meidän kullannuput L:n iloksi.


Huomenna on taas mun vuoro. 


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää