rautakaupassa

Kaikki tuijottaa meitä. Silmäkulmasta näen että ne on pysähtyneet; miehiä, naisia, aikuisia, lapsia. Osa vaan tuijottaa, jotkut näyttää hämmentyneeltä, muutama siltä että tehkää nyt hyvät ihmiset jotakin. Vanhempi rouva leipoo vähän kauempana, tuleeko neuvomaan vai ei – tunnistan sen sen ilmeestä, olen nähnyt sen ilmeen monta kertaa. Onneksi se ei tule.

Me ollaan rautakaupan maaliosastolla ja jonotetaan meidän vuoroa tilaamaan maalia. Hetkittäin annan melkein periksi ja kävelen ulos kaupasta mutta jään kuitenkin jonoon. L ottaa pojat ja lähtee hakemaan hyllystä maaliteloja ja teippiä. M lähtee perään, kääntyy takaisin ja heittäytyy ulisten takasin lattialle.

Siinä se on. Rautakaupan betonisella lattialla keskellä lauantairuuhkaa. Mun tytär. Se näyttää ulkoisesti kahdeksan, tai yhdeksän vuotiaalta. Se on kuusi. Just nyt sen käytös on noin noin kaksivuotiaan tasolla. Ne ei tuijottais jos se olis kaksi. Ne tuijottaa, koska se on kuusivuotias joka näyttää kahdeksan- tai yhdeksänveeltä. Se nousee aina välillä ylös, takertuu muhun hetkeksi, itkee, ulisee ja kiljuu ja sit se palaa takaisin makaamaan lattialle itkien. Se potkii ja kierii. Sen jalat ei kanna sitä. Sen jalat ei toimi, se huutaa. Se sopertaa jostakin ulinan keskeltä ettei näillä kengillä kerta kaikkiaan pysy pystyssä. Hetkeä aiemmin niillä samoilla kengillä kuitenkin pärjäsi vielä ihan hyvin.

Mä seison jonossa. Tyynenä. Viileänä. Ikäänkuin kaikki olis ihan tavallista. Jätän lapseni käytöksen huomiotta ja aina kun se roikkuu mun mekossa ilmoitan sille tyynesti etten voi puhua sen kanssa niin kauan kuin se käyttäytyy näin. Juttelen sitten kun olen tilannut maalin ja hän on lakannut makaamasta lattialla ulisten.

L menee poikien kanssa katselemaan lattialaattoja. Mä kysyn myyjältä olisko mahdollista että se kutsuis toisen myyjän auttamaan. Edessä oleva pariskunta ei osaa päättää mitä ne haluaa ja mies on selkeästi vaivaantunut mun lapsen olemassaolosta, tai siis siitä että se kieltämättä on aika kuuluva, häiritsevä eikä millään muotoa asiallisen näkymätön.

Lopulta M istuu lattialaattakasan päällä. Mä istun sen vieressä ja kysyn miksi. Mä kysyn siltä mikä sen mieltä painaa. Se sanoo että sillä on jano. Mä sanon ettei se ole vastaus mun kysymykseen ja se sanoo et se olis halunnut istua ostoskärryssä. Sanon ettei sekään oikeastaan vastaa mun kysymykseen. Lopulta se saa sanottua et se haluis et mä haen sen koulusta aina silloin kun en oo töissä. Se ei halua tulla bussilla kotiin. Mä tiedän että me ollaan pääsemässä asian ytimeen. Kysyn siltä mitä bussissa on tapahtunut. Se sanoo että se on yksin. Se sanoo ettei sillä kotimatkalla ole yhtään ystävää bussissa kun kaikki muut joko haetaan, tai ne menee toisella bussilla. Mä sanon että se saa mennä kavereitten kanssa mustalla bussilla. Sanon et jos joku sanoo jotakin, puhun asiasta Reksille. Maanantaina M tulee kotiin toisessa bussissa. Se rauhoittuu. Mä lupaan että me voidaan seuraavaksi mennä ostamaan smoothiet lounaaksi, kun sillä kerran oli jano.

Mun lapsi on kuusi. Sitä ahdistaa. Sen on välillä vaikeeta pukea sen ahdistusta sanoiksi. Silloin se on taas kaksivuotias. Se on autisti. Taas hetken muistan että kyllä. Mun lapsi on autisti. Mä rakastan sitä. Silloinkin kun se makaa kaupan lattialla.