Siirry pääsisältöön

rautakaupassa

Kaikki tuijottaa meitä. Silmäkulmasta näen että ne on pysähtyneet; miehiä, naisia, aikuisia, lapsia. Osa vaan tuijottaa, jotkut näyttää hämmentyneeltä, muutama siltä että tehkää nyt hyvät ihmiset jotakin. Vanhempi rouva leipoo vähän kauempana, tuleeko neuvomaan vai ei – tunnistan sen sen ilmeestä, olen nähnyt sen ilmeen monta kertaa. Onneksi se ei tule.

Me ollaan rautakaupan maaliosastolla ja jonotetaan meidän vuoroa tilaamaan maalia. Hetkittäin annan melkein periksi ja kävelen ulos kaupasta mutta jään kuitenkin jonoon. L ottaa pojat ja lähtee hakemaan hyllystä maaliteloja ja teippiä. M lähtee perään, kääntyy takaisin ja heittäytyy ulisten takasin lattialle.

Siinä se on. Rautakaupan betonisella lattialla keskellä lauantairuuhkaa. Mun tytär. Se näyttää ulkoisesti kahdeksan, tai yhdeksän vuotiaalta. Se on kuusi. Just nyt sen käytös on noin noin kaksivuotiaan tasolla. Ne ei tuijottais jos se olis kaksi. Ne tuijottaa, koska se on kuusivuotias joka näyttää kahdeksan- tai yhdeksänveeltä. Se nousee aina välillä ylös, takertuu muhun hetkeksi, itkee, ulisee ja kiljuu ja sit se palaa takaisin makaamaan lattialle itkien. Se potkii ja kierii. Sen jalat ei kanna sitä. Sen jalat ei toimi, se huutaa. Se sopertaa jostakin ulinan keskeltä ettei näillä kengillä kerta kaikkiaan pysy pystyssä. Hetkeä aiemmin niillä samoilla kengillä kuitenkin pärjäsi vielä ihan hyvin.

Mä seison jonossa. Tyynenä. Viileänä. Ikäänkuin kaikki olis ihan tavallista. Jätän lapseni käytöksen huomiotta ja aina kun se roikkuu mun mekossa ilmoitan sille tyynesti etten voi puhua sen kanssa niin kauan kuin se käyttäytyy näin. Juttelen sitten kun olen tilannut maalin ja hän on lakannut makaamasta lattialla ulisten.

L menee poikien kanssa katselemaan lattialaattoja. Mä kysyn myyjältä olisko mahdollista että se kutsuis toisen myyjän auttamaan. Edessä oleva pariskunta ei osaa päättää mitä ne haluaa ja mies on selkeästi vaivaantunut mun lapsen olemassaolosta, tai siis siitä että se kieltämättä on aika kuuluva, häiritsevä eikä millään muotoa asiallisen näkymätön.

Lopulta M istuu lattialaattakasan päällä. Mä istun sen vieressä ja kysyn miksi. Mä kysyn siltä mikä sen mieltä painaa. Se sanoo että sillä on jano. Mä sanon ettei se ole vastaus mun kysymykseen ja se sanoo et se olis halunnut istua ostoskärryssä. Sanon ettei sekään oikeastaan vastaa mun kysymykseen. Lopulta se saa sanottua et se haluis et mä haen sen koulusta aina silloin kun en oo töissä. Se ei halua tulla bussilla kotiin. Mä tiedän että me ollaan pääsemässä asian ytimeen. Kysyn siltä mitä bussissa on tapahtunut. Se sanoo että se on yksin. Se sanoo ettei sillä kotimatkalla ole yhtään ystävää bussissa kun kaikki muut joko haetaan, tai ne menee toisella bussilla. Mä sanon että se saa mennä kavereitten kanssa mustalla bussilla. Sanon et jos joku sanoo jotakin, puhun asiasta Reksille. Maanantaina M tulee kotiin toisessa bussissa. Se rauhoittuu. Mä lupaan että me voidaan seuraavaksi mennä ostamaan smoothiet lounaaksi, kun sillä kerran oli jano.


Mun lapsi on kuusi. Sitä ahdistaa. Sen on välillä vaikeeta pukea sen ahdistusta sanoiksi. Silloin se on taas kaksivuotias. Se on autisti. Taas hetken muistan että kyllä. Mun lapsi on autisti. Mä rakastan sitä. Silloinkin kun se makaa kaupan lattialla.  


Kommentit

  1. Kuvasitpa hienosti tilanteen. Mun mielestä sä myös toimit tosi rakentavasti, moni ei ois pystynyt samaan. Oot paras äiti M:lle! Älä välitä katseista, ne ei vaan ymmärrä. Mutta toivottavasti joku tuijottajista näki tilanteen hienon lopun! M. osasi muuten hyvin kertoa, mikä sitä harmitti�� Kiitos, kun kirjoitat tätä blogia!! T. Marketta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marketta. M on harjoitellut tätä ahdistuksen sanoittamista pitkään ja mä taas oon opetellut "onkimaan" sitä oikeeta syytä kun se ensin tarjoaa tukun hatusta tempaistuja ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän