Siirry pääsisältöön

kohtaamisia

Koskaan ei ole kahta samanlaista iltaa. Joskus on tasaisempaa, usein vaihtelevaa. Yksi tulee, toinen menee. Eilen kun hoitelin koko osaston potilaita oli edessä vähintäänkin mielenkiintoinen paletti. Leikkauspotilaitahan ne kaikki periaatteessa on, mutta potilas kun ei tule  leikkaukseen pelkkänä umpisuolena-suolitukoksena-kohdunpoistona-avanteena-infektiona vaan omana kokonaisuutenaan, ihmisenä ihan kaikkineen. Mukana mennyt, tuleva ja tämä hetki.

Siinä kahdessakymmenessäyhdessä ihmisessä oli monta vatsanalueen leikkausta, oli pari ortopedistäkin potilasta, mutta se ei oikeastaan tehnyt näistä ihmisistä mielenkiintoisia, vaikka on myönnettävä että näin hoitotyön näkökulmasta oli mielenkiintoista avustaa virtsarakon huuhtelussa. Koko kerros haisi mätänevälle lihalle bakteeri-infektion tuhotessa potilaan kudosta. Piparmintun, kahvinporojen ja mätänevän lihan haju tuntui nenässä vielä kotonakin.

Kahteenkymmeneen yhteen elämään mahtui vanki kahden vartijan seurassa. Oli se tyyppi joka oli syönyt viisi kynää. Oli yksi jolla oli syyhy, toinen jolla satoja, vai tuhansia täitä, nainen joka koki itsensä mieheksi ja mies joka odotti kuolemaa. Kohtasin naisen joka itki kuollutta kissaansa – kolme vuotta sitten kuollutta – ja puhumattoman autistisen pojan. Oli koditon skitsofrenoapotilas, meidän vakkariaisiakas jonka kaikki jo tuntee, ja se lääkkeiden sekoittama mies joka kirjaimellisesti nakkas mut niskapersotteella ulos huoneestaan ja päätyi vartijan rauhoittelemaksi. Ei sattunut. En edes säikähtänyt. Sen miehen vaimo oli kauhuissaan. Tapasin perheitä ja perheenjäseniä, näin riitaa ja rakkautta, huolta ja huolehtimista. Oli nekin ihmiset joita ei enää kotona muista, ne hiljaiset helpot potilaat.


Yksikään ilta ei ole samanlainen kuin edellinen tai sitä seuraava. Saa nähdä kenet kohtaan tänään. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän