Siirry pääsisältöön

koiran ihan paras aamu

Puolituntia aikaa kirjoittaa. Koira istuu paikallaan mun sylissä ja toimii puoliergonomisena tukena käsivarsille. Se on tyytyväinen kun me ollaan keskenään, se on tyytyväinen lenkistä tuoksuvassa metsässä. Jos Koira sais äänestää se varmaan valitsis aina tällaisen aamun. Kaikkialla on hämähäkkejä, paljon hämähäkkejä, ja toinen toistaan upeampia seittejä. Osa naapureista on saanut uuden syyn olla menemättä metsään. Sinne voi mennä sit kun sieltä on poistettu karhut, peurat, kojootit, puumat, ilvekset, oravat ja hämähäkit. Sen ne tietää et puput ei oo vaarallisia, mutta sitäkin on kuitenkin tiedusteltu et voisko ne kuitenkin poistaa – tappaa – koska ne syö kukat ja lisääntyy vaarallista vauhtia. Niitä ei lohduta se että ne ilvekset, puumat ja kojootit syö pupuja, ja kun niillä on pupuja syötävänä jättää ne ehkä sen ulos livahtaneen sisäkissan syömättä, ehkä.


M varustautui päivän koulukuvaan vaihtamalla korvikset ja pukeutumalla mekkoon. Hiukset piti laittaa hienosti ja viimeistellä rusetilla. Mä en voi välttää mielleyhtymää venäläiseen telinevoimistelijaan, mutta mun lapsi ei ole koskaan nähnyt venäläistä telinevoimistelijaa. Sen mielestä se rusetti päälaella on hieno. Se olis halunnut pinkin tukan koulukuvaan. Onneksi hiusväri oli loppu. Bussipysäkillä oli tänä aamuna lauma lapsia mekoissaan, slipovereissaan ja näkyi siellä muutama mirri kaulassakin. Ope laittoi sähköpostia jossa se pahoitteli et luokan koulukuva on vasta lounaan jälkeen. Henkilökohtaisesti voisin oiken hyvin elää ilman tätä koulukuvahysteriaa, pakkohan ne kuitenkin on tilata kun kaikki muutkin tilaa ja saa.

Ennen kuin koulubussi pysähtyy taas meidän talon eteen olen käynyt lenkillä, juorunnut puhelimessa, syönyt aamiaista, lukenut blogeja, kirjoittanut omaani, selvittänyt pyykkikasan ja pessyt lisää pyykkejä, tyhjentänyt tiskikoneen, kirjoittanut muutaman sähköpostin. Mä yritän opetella tähän uuteen elämään, siihen että mulla on aikaa myös mulle.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän