sadetta ja takkuja ja sateisia ajatuksia

Sataa, sataa, sataa… sataa kaatamalla. Noin nopeesti vis kuvitella et syksy tuli kertaheitolla, mutta kun on lämmin. Jo aamusta 15C. Monsuunisade väitän minä, jonkun hirmumyrskyn häntä. Aamuliikenne oli jumissa. Sataa vettä, kukaan ei pääse mihinkään ja kaikki on taas muutamassa kuukaudessa onnellisesti unohtaneet et täällä sataa vettä aika usein lokakuusta heinäkuuhun.

K tuli eilen koulusta kotiin kuin myrskyn merkki ja ilmoitti pontevasti et sillä on ollut aivan kamala päivä. Kysyin et miksi, ja se vastaa edelleen hyvin ponnekkaasti ettei se todellakaan halua puhua koko asiasta. Laitan viestiä opettajille, eikä niillä ole aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. Illalla nukkumaan mennessä se viimeinkin kertoo mulle että ne oli syöneet ja menneet vessaan väärässä järjestyksessä. Niinpä, pienestä se voi olla kiinni.

O sen sijaan tapaa puheterapeutin. Ne puuhailee ja leikkii tunnin ja lopulta mä saan palautteen arvioinnista. Terapeutti on kahdenvaiheilla, ja me aloitetaan konsultointijakso jonkun änkytysspesialistin kanssa jossa tilannetta seurataan. Kyllä, jätkä änkyttää. Se toistaa sanan alkukirjainta, kokonaista sanaa tai välillä menee täysin lukkoon eikä saa mitään ulos. Mä oon tyytyväinen siitä et ongelma tuli testissä esiin. Ne haluaa nyt selvittää miten suuri osa sanoista katkeaa tai pysähtyy, siis että kuinka suuri ongelma tää on vai onko se niin lievää ettei sille kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Mä näen että sen puhe häiritsee sitä itseään.

M:n koulusta soitettiin. Se oli välitunnilla saanut pallon päähänsä. Rillit oli onneksi säilyneet ehjinä ja niin lapsikin. Kotiin se tulee päävammarannekkeen kanssa ja paperit taskussa. Juttelin koulusihteerin kanssa, se sanoi et M oli jo palannut luokkaan ja oli ihan kondiksessa. Eilen illalla se istui mun kanssa tekemässä läksyjään. Se teki neljä vai viisi jaksoa matikkaa koneella ja valitti et tehtävät on liian helppoja. Aiemmin se kuitenkin tilitti et koulussa matikka on vaikeeta. Sain kaivettua siitä ulos et matikka ei oo vaikeeta, mut keskittyminen siihen on. Onneksi tänään on se psykiatri.

syksy saapuu pihalle

Viikonloppuna seurasin yhden äidin surua siitä että lapset ovat jo teini-ikäisiä, sellaisia melkein aikuisia. Jäin miettimään itseäni ja sitä miten sitä itse osaisi nauttia jokaisesta ikävaiheesta, siis siitäkin että ne kasvaa ja niistä tulee itsenäisiä ja omanlaisiaan. Toivon että osaan, toivon että pystyn. Aamulla M kertoo mulle kylppärissä et sit kun se on 27 ja asuu omassa talossaan mä saan tulla sinne kylään silloin kun se ei ole töissä sairaalassa. Nyt mä meen rakentamaan legoista batmanin talon ja sen luolan, ja ehkä sukellusveneen, ja avaruusaluksenkin. 

sadepäivän asu - Marimekko

tossut - Keen