se onkin taas kaks, ehkä kolme

Siitä saakka kun koulu alkoi, on elämä M:n kanssa ollut, no sanotaanko intensiivistä. Sitä on vaikeeta selittää kenellekään mitä se tarkoittaa. Se on kaikkien iholla, se liikkuu taukoamatta, se on iloinen olemalla tavallaan vähän liian iloinen, vihainen olemalla rajattoman, räjähtävän - vihainen. Kaikkea vähän enemmän kuin mikä olis kuusivuotiaalle oletettavaa. Ei. Ei sitä tartte ahtaa mihinkään kaavaan tai minkäänlaisen keskiverron rajoihin, mutta se ei kuitenkaan ole se M mikä me tunnetaan. Tää M on vähän enemmän kaikkea ja hmmm... intensiivisen kokonaisvaltainen.

Joo, koulu on alkanut kolme viikkoa sitten. Joo, se on vähän kuin aloittais uudessa työpaikassa. Joo, sillä on uudet työtoverit, uudet kuviot, uusi tila, uudet aikataulut ja tukku uusiakin aikuisia sen viimevuotisen Open lisäksi. Joo, me tiedettiin että koulunaloitus tulee olemaan rankka. Joo, me osattiin odottaa että viikonlopuista tulee taas raskaita ja iltapäivistä pitkiä. Joo, me osattiin odottaa että kymmenen minuutin automatkasta tulee puolimahdottomuus. Mikään ei ole uutta. Mikään ei ole mitenkään yllättävää. Kyllä me osattiin tätä odottaa.

Kysymys onkin et miten auttaa sitä käsittelemään tätä asiaa. Minkälaisia työvälineitä tarjota ja miten ohjata suuntaamaan se levottomuus, intensiivisyys ja tietynlainen rajattomuus niin ettei se ole tolkuttoman rankkaa sille itselleen ja meille muille perheenjäsenille. Se haluaa taas mut. Se ei halua aikaa mun kanssa, se ei halua olla lähellä, se ei halua hetkeä tai kosketusta, se haluaa mut – kokonaan. ”Mom, I want you!” ei ”I need you” vaan ”I want you” – kokonaan. M:n maailmassa mun pitää olla olemassa vain sitä varten, muut ei saa mitään.

Sen huomaa siitä että kun M on tunnin terapiassa lauantai-iltapäivänä muuttuu meidän elämä toisenlaiseksi. Se muuttuu rauhallisen seesteiseksi, sellaiseksi mukavaksi. Se muuttuu kivaksi lauantaiksi huolimatta siitä että pojat on vähän nuhaisia ja K:kin oireilee kouluväsymystään. Huolimatta myös siitä että K:lla kin on uudet työtoverit, kolme uutta esimiestä ja uusi toimisto johon se yrittää totutella. Se muuttuu rauhalliseksi siitä huolimatta että myös O:lla on uusi työpaikka. Vajaan tunnin elämä on taas hallittavaa, ja sit me haetaan M ja automatkalla ei kuule omia ajatuksiaan kun joku itkee tai kinastelee koko ajan ja kaupassa tapellaan ihan kaikesta. En voi olla miettimättä et tän täytyy olla aika raskasta noille jannuillekin.

Kun mä katson sen koulutehtäviä mä huomaan et ne on tehty liian nopeesti. Moni paperi on jätetty kesken ja kirjaimetkin kääntyy koulussa väärinpäin. Kun mä kysyn siltä, se sanoo et luokassa on niin paljon ääniä ettei se ehdi tehdä tehtäviä. Mä kysyn et keskeytyykö sen tekeminen aina jos luokassa joku sanoo jotakin, tai kynä putoaa lattialle tai joku kolisuttaa tuolia, menee vessaan, nousee seisomaan, avaa penaalin, tietokone hurisee... Se sanoo joo. Se kysyy mistä mä tiesin. Mä sanon et siitä et mä tiedän et se tietää kyllä miten päin ”p” kirjoitetaan ja et se osaa ne laskutehtävät kun tekee helposti paljon vaativampia. Mä sanon että mä tiedän ettei se jää kesken koska se on liian vaikeeta. Valtaosalla autisminkirjon lapsista on myös keskittymisvaikeuksia aistiyliherkkyksien takia. Monella autisminkirjonlapsella on sama lääkitys kuin K:lla ADD, lääkitys. Haluan kysyä opelta ja psykiatrilta mitä ne ajattelee.

M on tavannut psykologiaan yli vuoden. Niillä on hyvä työskentelysuhde ja me oltiin jo päätetty et M pärjää ilman Kristeniä. Eilen me oltiin Kristenin kanssa samaa mieltä siitä ettei se ehkä ollutkaan hyvä ajatus. Me todettiin yhteen ääneen et meidän varmaan sittenkin olis hyvä vielä jatkaa, ettei M sittenkään kykene järjestelemään omia ajatuksiaan vaan mun avulla, saati itsekseen. Se kertoo että ne oli opetellut heittämään palloa, siis heittämään palloa niin että se pallo menee heittäjältä toiselle eikä mihin sattuu. Se kertoi ettei se saanut siinä vajaassa tunnissa M:aa pysähtymään kertaakaan, että se puhui taukoamatta ja oli liian iloinen, liian riehakas – hyperaktiivinen.Kerroin raivareista ja kuvailin niitä kaksivuotiaan uhmakohtauksiksi. Psykologi sanoi että hän oli mulle ajatellutkin kertoa et M on hänen mielestään taantunut takaisin uhmaikäiseksi yrittäessään epätoivoisesti hallita maailmaansa. Ei siis älyllisesti. Kognitiivisesti meillä on edelleen noin yhdeksän vuotias esikoinen kuusivuotiaan kehossa. Käyttäytymiseltään se sama yhdeksänvuotias on korkeintaan kolme, puhuttiin sitten lautapelin pelaamisesta tai pallon heittämisestä, leikkimisestä tai niistä tilanteista kun kaikki ei menekään sen mielen mukaan.