Siirry pääsisältöön

karnevaaleja, autopornoa ja rukous

Lauantaiaamu. Lasissa mimosa, kupissa kahvia. Jannut leikkii jo yläkerrassa ja M mutustaa hilloleipäänsä. Taustalla soi ”Let it go!” Uunissa paistuu suklaakakku illan rapujuhliin.

Ekaa kertaa aloituksen jälken oon nähnyt unia työstä, noin tarkennettuna siitä yhdestä tyypistä. Siitä jolla on huoneessa kaksi vartijaa vakkaristi, siitä joka on kahlittuna sänkyynsä. Siitä jonka ”rauhoittamiseen” tarvittiin viisi raavasta miestä, lepositeet ja spit hood (sylkemis huppu). Siitä joka itse omin pienin kätösin avasi kymmensenttisen leikkaushaavansa, ei silleen vähän vaan oikeesti niin että me huoneessa olijat saatiin ihailla sen suolistoa ja tunki haavaan kahden käden lisäksi sanomalehtipaperitolloja. Siitä joka lupasi tappaa jokaisen johon ylettyy. En epäillyt. Ei ylettänyt kehenkään. Siitä tyypistä oon nähnyt unta. Kuuden päivän vapaa tuli tarpeeseen.

Vapaapäivän aloitin tukulla uusia ihmisiä, koulun rukousryhmässä. ”Mother’s in Prayer” tapaa kahdesti kuukaudessa, vaihtaa kuulumiset, juo kahvit ja rukoilee. Rukoilee Reksin listaamat rukouspyynnöt, ne lapset jotka tarvitsee apua, koulun henkilökunta, tulevat tapahtumat. Näin kirjoitettuna ymmärrän että tää saattaa kuulostaa monen lukijan korvaan vähintäänkin kummalliselta, mutta ekakertalaisena joudun toteamaan että tapaamisesta sai potkua päivään, rauhallisen mielen ja sellaista hiljaista voimaa ja sisäistä rauhaa.



Keskiviikkona lupasin ommella batmanille naamion. Batman veti kymmenen pisteen kilarit koska luvattuun perjantaihin on liian kauan ja koulupäivä perjantaina on aivan liian pitkä. Sen rukousryhmän jälkeen hain batmanin koulusta ja se hyppeli mua vastaan ilmoittaen et nyt mennään ostamaan naamiomatskuja. Niin mentiin, ja kotona ommeltiin naamiot, Batman, Spiderman, Wonder Woman – jokaiselle jotakin.

huopaa päällä ja fliseetä "vuorena"

Lämpimän iltapäivän auringossa me lopulta hypähdeltiin bussipysäkille vastaanottamaan isoa koululaista, leikittiin puistossa, vaihdettiin kuulumisia äitien kanssa, hypeltiin pienen narinan säestyksellä kotiin. Mun laittessa ruokaa Wonder Woman teki läksyjään naamio naamalla ja valmistautui henkisesti illan koulukarnevaaliin.




Mä en tiedä kummalle meistä nää tilaisuudet joissa on satoja kiljuvia lapsia, liian paljon niitten vanhempia, ja kaiken tän mukanaan tuomaa sekameteliä on vaikeampia. M kestää nykyään jo aika hyvin. Se ei tosin pysty keskittymään mihinkään vaan juoksee puolipäättömästi paikasta toiseen, jättää kaverinsa levittelemään käsiään sanottuaan niille hei ja mä seuraan sitä toivoen etten kadota sitä kaaokseen. Pomppulinnoja, kilpailuita, hattaraa, karkkia, kasvomaaleja, hiusvärejä. Oli kivaa. Niin se sanoi mulle autossa, ja pyysi mua vaihtamaan auton sisävalaistuksen vaaleanpunaiseksi. Kysyn siltä et voiko niin tosiaan tehdä ja tyttäreni avuliaasti neuvoo mua miten se tehdään. Näen sieluni silmin miten se muutaman vuoden kuluttua kertoo koulussa et sen äiti on ihan mukava muttei kovin fiksu.  

nainen ja hattara

ne pinkit jalkatilan valot säätyy täältä... vaihtareina myös näköjään  punainen, vihreä, sininen, turkoosi, oranssi ja harmaa


Loppuun vähän autopornoa. L vaihtoi meidän truckin uuteen. Myönnän että se harmaa oli tylsä ja tavanomainen. Olen vanhan ystävän sanoin vähän luksuspossu. Pidän autoista. Pidän niistä vähän liian paljon. 



Ford F-150 myydään 800.000 autoa vuodessa.
Limited mallia valmistetaan 5000 ja meidän auto on niistä numero 4270.

Kommentit

  1. Ihana tuollainen rukouspiiri! Esikoisenikin käy lukionsa rukouspiirissä, joka kokoontuu viikottain. Itsekin tykkään olla välillä erilaisissa pienehköissäkin kokoonpanoissa rukoilemassa erilaisten asioitten ja ihmisten puolesta. Toki omatkin aiheeni usein tuon näissä rukouskokouksissa esiin.

    Suloista ja siunauksellista syksyn jatkoa! <3

    T: Anna

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän