Tahdon Asiat

Mitä meidän hitaasta lauantaiaamusta sitten tuli? Mitä me tehtiin sinä lauantaina kun ei oikestaan tarvinnut tehdä yhtään mitään. Me ajettiin Seattleen ostamaan omenatelkkari. Omenatelkkari palautetaan maanantaina – huomenna ei jaksa – se on liian vanhaa teknologiaa ja näkyy se superpallo huomenna ilmankin. Kirsikat kuitenkin kukki ja lelukaupoissa oli kivaa. grande flat white - parhautta isänsä poika - kellomies Me ajettiin Gas Works Park iin ja kiipeiltiin ja leikittiin ja katsottiin meidän kaunista kaupunkia. tällainen on M... kuva kertoo taas enemmän kuin tuhat sanaa - rakas, rakas M Kaivattiin olutta. Ekassa panimossa ei löytynyt parkkipaikkaa. Tokaan ei pääseet alaikäiset. ”Third time is a charm” – kolmas kerta toden sanoo, kolmas kerta osoittautui loistavaksi paikaksi. Teollisuushallien keskeltä, lastauslaitureitten välistä löytyi Geaux. Kotona tehtiin hampurilaisia ja syötiin jälkkäriksi kasvivärei...

Lauantaiaamuna  nukutaan pitkään. Kuulen jannut ekaan kertaan joskus ennen kahdeksaa. Joko ne on leikkineet huoneessaan riitelemättä tai sit ne on oikeesti nukkuneet. Unen läpi kuulen miten ne laittaa telkkarin päälle ja istuu katsomaan Lohikäärmeratsastajia. Vedän tyynyn korvan päälle ja nukahdan uudestaan. Seuraavan kerran havahdun siihen että joku avaa meidän makkarin oven vähän ennen yhdeksää. Ovi aukeaa ja sit se menee samantien taas kiinni. Yhdeksään mennessä me ollaan kaikki hereillä. M liittyy poikien seuraan katsomaan elokuvaa ja mä valun alakertaan keittämään itselleni kupin kahvia. Fredde puhuu puhelimessa äitinsä kanssa. Kalenteri ammottaa tyhjyyttään koko viikonlopulle. Voidaan tehdä ihan mitä vaan tai olla tekemättä yhtään mitään. Mikä ihana vapaus. Käytän koiran aamupissalla sakeassa sumussa, iltapäiväksi on luvattu aurinkoa. Vähän myöhemmin me istutaan yhdessä aamiaispöydässä. Tai siis minä istun, Fredde istuu ja O istuu. K seisoo tulillaan ja leikkii...

Suomessa roihuaa keskustelu lapsen subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon, tai ehkä enneminkin suunnitelmasta rajoittaa tätä oikeutta. Ihan kuten homoavioliittokseskustelussakin kansa – tai siis pääasiallisesti ne äidit ja vähän ehkä lapsettomatkin – jakautuu kahteen yhtä kiihkeään leiriin ja kumpikin leiri puolustaa tulisesti omaa kantaansa. Kaukaa olis helppoa olla mieltä, mulla kun ei ole ollut minkäänlaista päivähoito-oikeutta. M aloitti kaksi päivää viikossa eskarin kun jannut oli vuoden. Nelipäiväiseen kuntouttavaan eskariin, joka sekin oli Suomen mittapuussa sangen osa-aikaista (8:30-14:30) siirryttiin sinä keväänä kun jannut täytti kaksi. Pääsin ilman lapsia sille lattekahvilleni ekaa kertaa tänä syksynä kun M oli kuusi ja pojat neljä. Me selvittiin ja mä pärjäsin. Kaikki ei kuitenkaan selviä eikä pärjää. Yhden ihmisen nukkumattomat yöt hoituu kylmällä murukahvilla ja toinen joutuu unettomuudesta laitoshoitoon. Usein oli epätoivoinen. Monesti pelkäsin oikeasti uupuva...

Aamulla pakkasin tutusti kolmikon kouluihinsa. Fredde hihitteli meidän normiaamun systeemeitä: ”Pue päälle, pue päälle, pue päälle... eiku pue päälle... paita, paita, P-A-I-T-A... housut, hosut, housut... ne meni väärinpäin, käännä! Joko laitoit housut? Laita N-Y-T ne housut jalkaan...” K löysi portailta pienen ampiaispesän ja se pakattiin pakasterasiaan esittelykierrokselle kouluun. Fredde nappas O:n matkaansa ja me käveltiin M:n kanssa bussipysäkille. Matkalla pysäkille me nähtiin hanhia lentämässä, aamukasteisia hämähäkinseittejä, auringossa kimaltelevia etanan jälkiä ja kuollut kastemato. Mikä aamu, toteaa tyttönen, voiko hienompaa enää olla... kunpa meillä olis aina näin paljon aikaa aamulla kun kävellään bussille. Kävelin kotiin, laitoin pesukoneen pyörimään, lajittelin muutaman koneellisen ja istahdin kahvikupposen kanssa korjaamaan M:n luokan matikankirjoja. Open saatesanat oli ettei hänellä valitettavasti ole vastauksia tehtäviin, ja mä hymähdän että jos en ekan luo...

Eilen oli koulupalaveri, tänään M:n ja K:n psykiatri. Naamiksessa jonkun lapselle oli ehdotettu psykologia ja tää tyyppi oli aivan suunnattoman loukkaantunut moisesta. Mietin että meille psykologit ja psykiatrit on enneminkin arkipäivää. Tuntuu etäiseltä ajatella ettei valtaosalla lapsista ole omaa psykiatria tai ettei ne ole koulupsykologin asiakkaita tai ettei ne käy aina välillä vähän tuulettamassa ajatuksiaan psykologilla. Meille se on yhtä tavallista kuin leivän päälle levitetty voi. Puhuttiin M:n ahdistuneisuudesta, siitä että se heijastuu taas koulutyöhönkin. Puhuttiin siitä että se alkaa olemaan sellaista yleistä, kaiken kattavaa ahdistusta eikä siihen löydy selkeää syytä. Rukattiin vähän lääkityksiä. Puhuttiin kaavakkeistakin ja niitten paradoksaalisuudesta. Lasta Ihmistä on mahdotonta kuvailla kaavakkeen avulla. Puhuttiin siitä miten mä oon jumissa kotona, ja siitä että vähitellen meidän pitää taas päästä siihen kohtaan missä M:n keskeinen ajatus ei ole mun kuolema. Vast...

Tuijotan edessäni olevaa kaavaketta. Inhoan kaavakkeita. Tunnen kaavakkeita kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä ja ahdistun keskimäärin jo kolmannen kysymyksen kohdalla; nimi, syntymäaika, vanhemman nimi – siis kumman vanhemman, vai molempien? Onko sillä väliä? Mulla olis aina sen seitsemän kysymystä kaavakkeen laatijalle. Jos siinä prujussa kysytään lääkityksiä, niin laitetaan ko myös määrät ja aloituspäivät? Vai laitetaanko vaan lääkkeen nimi? Miten täytetään kohta; ”Does your child have special health care needs?” Siis jos jo aiemmin samassa paperissa on kerrottu sen diagnoosit. Onko sillä sit jotain erityisiä tarpeita vai kirjoitetaanko siihenkin ne samat diagnoosit kuin sinne ylemmäs? Mä en osaa täyttää tätä! Seuraava paperi on vielä kamalampi. Kysymyksiä on 79. Niihin pitää valita vastaukseksi; E-ei koskaan, H-harvoin, U-usein, M-melkein aina. Mikä vaihtoehto näistä on J-joskus tai T-toisinaan. Sit nää samat vastaukset pitäis vielä merkata painoarvon mukaan; E-ei tärkeä...

M:n luokka lähti tänään biologiantunnilla retkelle, ja kun se nyt sattui olemaan silleen sopivasti aamusta, lähdin mukaan vetämään yhtä ryhmää. Päivän teemana oli virtaavan veden ja ulkoilman lämpötila, ja se koska lohet voi laskea virtaan. En tiedä termejä, en oo kalankasvattaja. Elääkseen se lohenlapsukainen tarvitsee kuitenkin tietynlämpöistä vettä (7-18C) ja koululaiset käyvät aina välillä mittamaamassa koska ne lohet voi laskea virtaan. M:n opettaja opasti oppilaitaan pitämään hyvää huolta meistä vanhemmista siellä metsässä, aikuiset kun harhailee ja eksyy niin kovin helposti. Metsään olis menty säässä kuin säässä. Onneksi maanantaiaamulle sattui sopivasti aurinkoista ja 10C. Kumppareille oli kuitenkin käyttöä. Nyt iltapäivästä elohopea on kivunnut jo reiluun viitentoista. Retken jälkeen piipahdin juttelemassa koulupsykologille ja kaappasin M:n luokasta laatikollisen matikan tehtäväkirjoja korjattavaksi. Krookukset on kukassa etupihalla ja port...