Siirry pääsisältöön

lauma villejä apinoita

Sori, sori, sori, tai ehkä enneminkin pitäis tyytyä roimimaan hotellin kehnoa inttärnettiä – onhan se nyt aika kummallista että yhtäaikaa ei pysty tekemään jotain supertärkeitä ajoja SAP:ssa ja lataamaan kuvia sieltä ja täältä ja tonne. Ja sit mun superhienon Surface Pro 2:n superärsyttävä näppis, jota käytän siis vain pakon edessä, se näppis joka kirjoittaa k:n, v:n ja l:llän joko kolmasti tai ei ollenkaan ja jonka r-kirjain toimii vaan satunnaisesti väkivaltaa käyttäen. Puhumattakaan ctrl-nappulasta joka jää itsekseen pohjaan ja aiheuttaa kaikenlaista tuskaa. En siis avannut tietokonetta kertaakaan koko reissun aikana ja puhelimellahan mä en bloggaa, en vaikka se olis miten mahtava omenapuhelin. Tällä hetkellä tilanne on siis se että vielä siinä vaiheessa kun puhelin on muutaman pilvipalvelun kautta lataillut koneelle 240 kuvaa, on sieltä vielä tulossa toinen mokoma. Valokuvia siis myöhemmin.

Kesällä 2012 mä lupasin ja vannoin että autisti saa matkustaa seuraavan kerran sit kun se on kykenevä matkaamaan ilman allekirjoittanutta. Viime tammikuussa ilmoitin ettei koko maailman joista löydy sellaista määrää vettä virtaamaan että suostuisin istumaan lentokoneeseen ton kolmikon – oikeastaan kaksikon kanssa, O nukkui tyynesti tälläkin kertaa kumpaakin suuntaan.

Jannut jäi keskiviikkona kiljumaan riemusta ja pakkaamaan kun lähdin hakemaan sitä autistia sieltä koulubussilta. En olettanut että se kieltäytyis lähtemästä, tai että se edes vastustelis, mutta olin ajatellut että se olis hämmentynyt, ehkä välttelis aihetta ja saattais vaikka ahdistuakin. Sen sijaan se kiljui riemusta ja juoksi kotiin pakkaamaan.

Seuraavana yönä kaikilla oli releet niskassa ja kengät jalassa ennätysajassa, eikä herättämiseenkään tarvittu aamuneljältä enempää kuin kysymys; ”Kuka haluaa lähteä lentokoneella kaliforniaan?” Kaikki halus, kaikki lähti. Autossa kerrattiin tulevia tapahtumia, lähinnä turvatarkastusta ja koneessa olemista. Kaikki sujui loistavasti. Portilla saatiin jopa vaihdettua paikat niin et oltiin kaikki yhdessä. Koneessa sitä vähän hermostutti, ja siinä vaiheessa kun me lähdettiin portilta ja palattiin tovin päästä takaisin, ja se stuertti sanoi lentoemännälle just meidän kohdalla et joku oli saanut niin pahan paniikkikohtauksen et se oli pakko päästää pois... siinä vaiheessa vilkaisin käytävän ylitse tytärtäni, joka tyytyi toteamaan isälleen kirkkaalla äänellä, että sellaisia hänkin saa. Onneksi ei kuitenkaan tälläkertaa.

K taas siemaili koneessa mehuaan ja pelasi ja jutusteli, ja mä olin taas kertaa onnellinen meidän kaikkien puolesta siitä et sillä on lääkitys. Siitä olen vähemmän iloinen että se syö kynsiään taas taukoamatta. Ei auta laastarit, teipit, käsineet, sukat, idealsiteet. Sormet ja varpaat etsii tiensä suuhun. Ehkei se lastenlääkärin ajatus lastoituksesta sittenkään ole yliampuva. Ja jos sinne suuhun ei ehdi pääse sormet tai varpaat niin sit voi nuolla vaikka lentokentän lattiaa. Pitäis sillä olla ainakin briljanti vastustuskyky. Se että iltapäivät meni reissussa melkoiseksi hulinaksi, siis sen mittapuun hulinaksi että sai aina välillä pelastaa sen ihan oikeasta pulasta, siis hengenhätäpulasta. Se vahvisti taas ajatusta että jossakin vaiheessa me joudutaan lisäämään Quillivantin lisäksi se Concerta, ainakin sellaisina päivinä kun sen pitää pärjätä loppuiltapäivästäkin jossakin.

M ahdistui varsinaisesti vasta lauantaina. Olihan sillä perjantainakin pientä oireilua kun se hoputti meitä siellä safarilla ettei mitään vaan jää näkemättä ja ettei me vaan myöhästytä mistään. Mistä? En tiedä. Lauantaiaamuna se pelkäs museossa että lattia ei kestä sen painoa ja se putoaa, sen jälkeen se pelkäsi lattiaritilöitä ja lopulta kun me älykääpiöt raijattiin se puista laituria pitkin lentotukialuksen ahtaisiin kerroksiin oli meidän tytär kantokondiksessa. Oli se MSS Midway kyllä mahtavaa nähdä, enkä oikeastaan edes kadu omaa itsekyyttäni ja sitä että M pääsi panikoimaan laivan käytäviin. Lopulta mä sain sen puhumaan ja ongittua siitä vastauksen kysymykseen; Mikä ahdistaa? Kun se kuitenkin tavallisena päivänä voi hyvin kävellä sillan ylitse tai matkustaa täydessä bussissa tai seistä liikenneruuhkassa. Sitä ahdisti se että se oli lomalla ja poissa koulusta. Se on kuusjapuolivee ja sitä stressaa sen koulu. Poissaolopäiviä kun tästä matkasta kertyi kokonaista kaksi. Lopulta me saatiin se uskomaan ettei kaksi päivää tunnu missään, ja kyllä ne rästitehtävätkin hoituu. Jos ei muuten niin mutsi tekee. 


Parasta oli lähteä niin nopeesti, alle vuorokausi päätöksestä matkaan. Parasta oli asua perhesviitissä, jossa oli lapsille oma huone kerrossänkyineen. Parasta oli aurinko, ja lämpö. Hyvä ruoka, uiminen ja neljä päivää lomaa. Parasta oli istua vodella hotellin uima-altaalla siemailemassa olutta uimisen välissä. Safaripuisto, merileijonat ja pelikaanit rannalla, ja legoland, ja se aikuisten päivä leikkipuistoineen ja lentotukialuksineen, eikä siinä riksakyydissäkään ollut valittmista. Lasten mielestä mä osasin ajaa ihan hyvin sillä karvalakkiminivänilläkin, sillä jossa ei ei ollut edes ulkolämpömittaria, saati kompassia. Tänään noustiin taas kauan ennen päivänkoittoa ja auringon noustessa lähdettiin jo lentoon. Meillä oli ihanaa ja taidan lentää noitten kanssa toistekin.

Ennen varsinaisia lomakuvia, alkupaloja voi käydä katsomassa instagramissa.




Kommentit

  1. Olipas taas mukava juttu. Mä olen aivan koukussa ja koinkin jo vieroitusoireita! Ihailen jaksamistasi ja kiitos taas kun jaksat kirjoitella ja laittaa kuvia. San Diego on meille tärkeä paikka. Odotan innolla kuvianne! Mia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. San Diego on ihana lomakohde lasten kanssa. Misson Valley oli mukavan helppo paikka yöpyä, varmasti hehkeämpää olis ollut ottaa hotelli, tai vuokrata talo jostakin rannikon pikkukaupungista.

      Poista
  2. Lämpö ja aurinko kelpais! <3
    Melkosta hulinaa lomailu on meidänkin perheessä. Neljä muuten vaan apinaa ja sit erkka, niin harvoin jaksetaan matkustella. Ens kuussa pitäs viikoksi uskaltautua kylpylälomalle, saapa nähä mitä siitä tulee. Varmaan oon loman jälkeen loman tarpeessa. :D
    Aloin seuraan sua instagramissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lomista pitää munkin aina toipua muutama tovi :) Tänään huokaisin helpotuksesta kun kaikki kolme oli saatu saateltua opinahjoihinsa taas muutamaksi tunniksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi