lauma villejä apinoita

Sori, sori, sori, tai ehkä enneminkin pitäis tyytyä roimimaan hotellin kehnoa inttärnettiä – onhan se nyt aika kummallista että yhtäaikaa ei pysty tekemään jotain supertärkeitä ajoja SAP:ssa ja lataamaan kuvia sieltä ja täältä ja tonne. Ja sit mun superhienon Surface Pro 2:n superärsyttävä näppis, jota käytän siis vain pakon edessä, se näppis joka kirjoittaa k:n, v:n ja l:llän joko kolmasti tai ei ollenkaan ja jonka r-kirjain toimii vaan satunnaisesti väkivaltaa käyttäen. Puhumattakaan ctrl-nappulasta joka jää itsekseen pohjaan ja aiheuttaa kaikenlaista tuskaa. En siis avannut tietokonetta kertaakaan koko reissun aikana ja puhelimellahan mä en bloggaa, en vaikka se olis miten mahtava omenapuhelin. Tällä hetkellä tilanne on siis se että vielä siinä vaiheessa kun puhelin on muutaman pilvipalvelun kautta lataillut koneelle 240 kuvaa, on sieltä vielä tulossa toinen mokoma. Valokuvia siis myöhemmin.

Kesällä 2012 mä lupasin ja vannoin että autisti saa matkustaa seuraavan kerran sit kun se on kykenevä matkaamaan ilman allekirjoittanutta. Viime tammikuussa ilmoitin ettei koko maailman joista löydy sellaista määrää vettä virtaamaan että suostuisin istumaan lentokoneeseen ton kolmikon – oikeastaan kaksikon kanssa, O nukkui tyynesti tälläkin kertaa kumpaakin suuntaan.

Jannut jäi keskiviikkona kiljumaan riemusta ja pakkaamaan kun lähdin hakemaan sitä autistia sieltä koulubussilta. En olettanut että se kieltäytyis lähtemästä, tai että se edes vastustelis, mutta olin ajatellut että se olis hämmentynyt, ehkä välttelis aihetta ja saattais vaikka ahdistuakin. Sen sijaan se kiljui riemusta ja juoksi kotiin pakkaamaan.

Seuraavana yönä kaikilla oli releet niskassa ja kengät jalassa ennätysajassa, eikä herättämiseenkään tarvittu aamuneljältä enempää kuin kysymys; ”Kuka haluaa lähteä lentokoneella kaliforniaan?” Kaikki halus, kaikki lähti. Autossa kerrattiin tulevia tapahtumia, lähinnä turvatarkastusta ja koneessa olemista. Kaikki sujui loistavasti. Portilla saatiin jopa vaihdettua paikat niin et oltiin kaikki yhdessä. Koneessa sitä vähän hermostutti, ja siinä vaiheessa kun me lähdettiin portilta ja palattiin tovin päästä takaisin, ja se stuertti sanoi lentoemännälle just meidän kohdalla et joku oli saanut niin pahan paniikkikohtauksen et se oli pakko päästää pois... siinä vaiheessa vilkaisin käytävän ylitse tytärtäni, joka tyytyi toteamaan isälleen kirkkaalla äänellä, että sellaisia hänkin saa. Onneksi ei kuitenkaan tälläkertaa.

K taas siemaili koneessa mehuaan ja pelasi ja jutusteli, ja mä olin taas kertaa onnellinen meidän kaikkien puolesta siitä et sillä on lääkitys. Siitä olen vähemmän iloinen että se syö kynsiään taas taukoamatta. Ei auta laastarit, teipit, käsineet, sukat, idealsiteet. Sormet ja varpaat etsii tiensä suuhun. Ehkei se lastenlääkärin ajatus lastoituksesta sittenkään ole yliampuva. Ja jos sinne suuhun ei ehdi pääse sormet tai varpaat niin sit voi nuolla vaikka lentokentän lattiaa. Pitäis sillä olla ainakin briljanti vastustuskyky. Se että iltapäivät meni reissussa melkoiseksi hulinaksi, siis sen mittapuun hulinaksi että sai aina välillä pelastaa sen ihan oikeasta pulasta, siis hengenhätäpulasta. Se vahvisti taas ajatusta että jossakin vaiheessa me joudutaan lisäämään Quillivantin lisäksi se Concerta, ainakin sellaisina päivinä kun sen pitää pärjätä loppuiltapäivästäkin jossakin.

M ahdistui varsinaisesti vasta lauantaina. Olihan sillä perjantainakin pientä oireilua kun se hoputti meitä siellä safarilla ettei mitään vaan jää näkemättä ja ettei me vaan myöhästytä mistään. Mistä? En tiedä. Lauantaiaamuna se pelkäs museossa että lattia ei kestä sen painoa ja se putoaa, sen jälkeen se pelkäsi lattiaritilöitä ja lopulta kun me älykääpiöt raijattiin se puista laituria pitkin lentotukialuksen ahtaisiin kerroksiin oli meidän tytär kantokondiksessa. Oli se MSS Midway kyllä mahtavaa nähdä, enkä oikeastaan edes kadu omaa itsekyyttäni ja sitä että M pääsi panikoimaan laivan käytäviin. Lopulta mä sain sen puhumaan ja ongittua siitä vastauksen kysymykseen; Mikä ahdistaa? Kun se kuitenkin tavallisena päivänä voi hyvin kävellä sillan ylitse tai matkustaa täydessä bussissa tai seistä liikenneruuhkassa. Sitä ahdisti se että se oli lomalla ja poissa koulusta. Se on kuusjapuolivee ja sitä stressaa sen koulu. Poissaolopäiviä kun tästä matkasta kertyi kokonaista kaksi. Lopulta me saatiin se uskomaan ettei kaksi päivää tunnu missään, ja kyllä ne rästitehtävätkin hoituu. Jos ei muuten niin mutsi tekee. 

Parasta oli lähteä niin nopeesti, alle vuorokausi päätöksestä matkaan. Parasta oli asua perhesviitissä, jossa oli lapsille oma huone kerrossänkyineen. Parasta oli aurinko, ja lämpö. Hyvä ruoka, uiminen ja neljä päivää lomaa. Parasta oli istua vodella hotellin uima-altaalla siemailemassa olutta uimisen välissä. Safaripuisto, merileijonat ja pelikaanit rannalla, ja legoland, ja se aikuisten päivä leikkipuistoineen ja lentotukialuksineen, eikä siinä riksakyydissäkään ollut valittmista. Lasten mielestä mä osasin ajaa ihan hyvin sillä karvalakkiminivänilläkin, sillä jossa ei ei ollut edes ulkolämpömittaria, saati kompassia. Tänään noustiin taas kauan ennen päivänkoittoa ja auringon noustessa lähdettiin jo lentoon. Meillä oli ihanaa ja taidan lentää noitten kanssa toistekin.

Ennen varsinaisia lomakuvia, alkupaloja voi käydä katsomassa instagramissa.