Kaksikulttuurisuuden
tutkija Sirpa Tuomainen puhui viisaita Hesarin haastattelussa. Juttuun oli
onnistuttu kiteyttämään loistavasti kokemus ulkosuomalaisesta – ainakin amerikkalaisesta
ulkosuomalaisesta – naiseudesta, siitä miltä tuntuu olla kahden kulttuurin sisällä.
Ensin hymyilin itsekseni niitä jutun muumiastioita ja mariskooleja, onhan ne mullekin
se suomalaisuuden ydin nykyään enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä tai
yhteiskunta, olenhan saanut siitä jopa kritiikkiä. Silloin en tajunnut miksi se
aiheutti närää, nyt ymmärrän ehkä paremmin että on mahdotonta katsoa
suomalaisuutta mun näkökulmasta jos ei ole sitä kokenut. Ulkosuomalainen
identtiteetti kun on väistämättä erilainen, ainakin siinä vaiheessa kun
ulkomaanvuosia on takana jo reilusti toistakymmentä. Enhän mä enää edes tiedä minkälaista Suomessa on.
Tuomainen jakoi
ulkosuomalaisuuden tavallaan kolmeen kategoriaan riippuen adaptoitumisen asteesta, samalla kuitenkin myöntäen että rajat on
veteen piirrettyjä. Omassa elämässä on helppo allekirjoittaa Tuomaisen
totuus. Kuulun itse siihen kolmanteen ryhmään, siihen joka on päättänyt
sopeutua ja mukautua, amerikkalaistua. Suomalainen identiteetti elää lähinnä kielessä
ja esineissä. En kaipaa Suomeen vaikka olen suomalainen.
Monet ystävät
surffaavat kahden kulttuurin välillä pitäen tiukasti kiinni monesta sellaisesta
josta olen itse luopunut tai joita mulla ei koskaan ollutkaan, kesälomista
Suomessa, reissumiehestä pakastimessa, Fazerin suklaasta, suomalaisista
juhlista; vapusta ja juhannuksesta. Jos joku ei erikseen kutsu viettämään
jompaa kumpaa ei niitä tule edes muistettua. Reissumies ja suklaa putosivat matkasta jossakin vaiheessa. Kesällä olen ollut Suomessa
viimeksi vuonna 2002, se oli se viimeinen kesä, se jolloin me ajettiin pyörällä
pitkin Lauttasaarta kesäöisin. Se oli hieno kesä, sellainen elokuvien onnellinen kesä.
Se kolmas ryhmä,
ne jotka pitää kiinni suomalaisuudestaan ja kieltäytyvät sopeutumasta, ne
harvemmin viihtyy kovin pitkään. Kun törmään siihen suomalaiseen naiseen jolla
on kovin vahvoja mielipiteitä, joka näkee täällä vain ne huonot puolet, ja
jonka mielestä maitokin maistuu pahalta, kohautan harteitani ja jatkan
eteenpäin. Ei kannata jäädä väittelemään. Osa näistäkin naisista myöntää
kuitenkin sitten joskus – jo Suomeen palattuaan – salaa kaipaavansa takaisin
tänne.
En koe oloani
irralliseksi. Ehkä irrallisuuden tunne katosi siinä vaiheessa kun tajusin etten
palaisi Suomeen edes silloin jos jäisin yksin, vai oliko se silloin kun
lakkasin näkemästä päiväunia Stockmannista tai Succesin korvapuustista? Kuulun
tänne, olen juurtunut tukevasti.
Suosittelen
lukemaan artikkelin. Se kolahti.
Riippuu varmasti ihmisestä, mutta itsellä ei ole vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan nopeastikin. On rikkaus tietää ja tuntea muita yhteiskuntamalleja kuin se oma.
VastaaPoistaKritisoin joskus tätä usa:n nettipankkisysteemiä blogissani ja sinä näit sen niin, etten ole vielä sopeutunut tänne ja siksi kritisoin. Muista, että vaikka joku valittaisikin asioista täällä, ei se merkitse ettei ole sopeutunut. Kanssasisarien kanssa on päinvastoin hauskaa vähän naureskella paikallisille jutuille. Tuskin tänne kukaan muuttaa kukaan sellainen, joka näkee täällä vain huonoja puolia.
Jossakin vaiheessa vaan tulee siihen kohtaan että se jatkuva naureskelun tarve lakkaa. Edelleen pysyn kannassani sen suhteen että täkäläinen pankkisysteemi on varsin toimiva, ainakin omalla kohdalla.
PoistaTule joskus seuraamaan juttuja USA:n suomalaiset fb sivulle, niin saat laajan kuvan siitä minkälaisia mietteitä täällä maassa asuvilla on. Ryhmässä on melkein 1300 jäsentä ja monet asuneet täällä vuosikymmeniä. Keskustelemme paljon Suomen ja USA:n välisistä eroista ja keskustelut ovat erittäin mielenkiintoisia.
VastaaPoistaSinulla on voinut lakata naureskelun tarve, mutta ei monella muulla. Mä naureskelin eilen oikein suureen ääneen kun vein kindergarteniin henkilökohtaisesti käsin täytettyjä lippulappusia ja vielä sähkölaskunkin todisteeksi siitä, että me asutaan tässä osoitteessa. Mä olisin paljon mieluummin hoitanut sen netissä ja tunnistautunut pankkitunnuksilla. Mutta, maassa maan tavalla. Ei se niin vakavaa ole.
Kuuluin aikanaan ryhmään ja erosin kun se ei kiinnostanut. Kyllä mulla on ystäviä jotka jaksaa naureskella, itse en vaan jaksa.
PoistaMaassa tosiaan maan tavalla, ihan hyvin ne lapset sinne kouluun saadaan näinkin.
Hmm, kyllä mä naureskelen Suomessakin ihan samanlaisille jutuille, olen naureskellut siitä asti, kun täältä v. 98 lähdin. Mutta toisaalta en nyt koekaan olevani tänne kovin juurtunut. En tiedä todistaako se mistään mitään :)
VastaaPoistaMutta joo, muistan kyllä sen vaiheen, kun huomasi, ettei Suomesta tuleville ystäville enää antanut sitä pitkää ostoslistaa. Voi olla, että kahvin joi edelleen muumimukista, se vain lakkasi olemasta "muumimuki". Sit kun oli edessä paluumuutto Suomeen, luulin tietenkin, että raahaan puoli Kreikkaa mukaani...muuttokuormassa raahasinkin, mutta sen jälkeen en oo enää kaivannut sieltä mitään. Tai kaipaan sitä elämää kipeällä tavalla, mutta en niin, että haluaisin raahata sieltä jotain palasia ja yrittää rakentaa sitä elämää tänne.
Sopeutumista on monenlaista ja monen tasoista. Itselle se sopeutuminen on tavallaan just sitä ettei enää tarvitse kynsin ja hampain roikkua kiinni siinä vanhassa, oli se vanha sitten Suomessa tai jossakin muualla.
PoistaHyvä blogikirjoitus sekä artikkeli. Sopeutuminen on luonnollisesti yksilöllistä ja toiset eivät välttämättä kai sopeudu koskaan uuteen kulttuuriin. Myönnän kuuluneeni "maito on pahaa"- ryhmään ja naureskelleeni isoon ääneen sikäläisille asioille sekä heidän tapoihinsa hoitaa asiat. Kunnes kahden vuoden kuluttua huomasin, että aloin Suomessa käydessä ihmisten vitsaillessa jenkkikulttuurille, närkästymään ja puolustamaan heidän toimintatapojaan. Kolmen vuoden kohdalla kukaan meistä ei olisi enää halunnut lähteä takaisin kotimaahan, "ei vielä". Työpaikan takia paluu Suomeen ja kaksi vuotta siellä, sai vieläkin meidät varmasti päivittäin ääneen kaipaamaan asioita USA:sta. Vesi tulee kielelle ajatellessani karjalanpiirakoita, mutta myös ostoslista lomilla Suomesta meren taakse on ollut myös aika pitkä. Täällä Aasiassa eletään kuherruskuukautta ja kulttuurishokki iskee jossain vaiheessa varmasti päin kasvoja, toivottavasti olemme jo siinä vaiheessa menossa suoraan itää kohti ;) Vaikka itse pidän Suomen toimivaa nettipankkisysteemiä varsin kätevänä, toissapäivänä ääneen kaipailin kuinka shekkivihko olisi kätevä ja tarpeellinen täällä! Puolensa kaikella :)
VastaaPoistaMielenkiinnolla luen ja seuraan teidän sopeutumista taas uuteen. Uskoisin että mulle itselleni olis vaikeeta sopeutua Aasiaan ja toisaalta tiedän perheitä jotka sieltä lähdettyään ovat palanneet taas takaisin sinne... :)
PoistaHyvä kirjoitus ja artikkeli sen pohjalla. Maassa maan tavalla, todellakin. On hyödyllistä sopeutua uuden kotimaansa systeemeihin, jos meinaa viihtyä. :) Hyvittavaa kyllä, musta tuntuu että mun äidin Marimekko-innostus on voimistunut jenkkehin muuton jälkeen, nyt oikeen hamstraa Suomessa käydessään Marimekkoa ja kivituikkuja.
VastaaPoistaSaako kysyä ootteko hakeneet usan kansalaisuutta? Ja kauanko ootte siellä asuneet? Mun porukat muutti usaan 7,5 vuotta sitten ja ovat kansalaisiakin jo. Onneks ovat pian eläkeiässä, jolloin viettävät aikaa enemmän Suomessakin. Ja jospa mekin taas joskus pystytään/uskalletaan matkustaa sinne päin tällä laumalla. :)
Muutettiin tänne joulukuussa 2002 ja ollaan oltu kansalaisia lokakuusta 2009.
Poistahttp://tahdonasiat.blogspot.com/2014/07/proud-to-be-american.html
Kävin lukemassa tuon tekstisi, kiitos linkityksestä. :) Mielenkiintoista lukea miten muiden kansalaisuusprosessit ovat edenneet. Sisko just valmistautuu siellä Seattlessa noihin haastatteluihin. Ei vaikuttanut kovinkaan monimutkaiselta tuo haastattelun sisältö, onneksi. :D
PoistaSamalla lukaisin silmiini osuneet kirjoituksesi teidän perheen kielipolitiikasta. Kiitos niistä. Antoi uutta näkökulmaa mietteisiini monikielisyyden tukemisen haasteista.