Siirry pääsisältöön

"aikuistenpäivä"

Lauantai oli ”aikuistenpäivä” josta lapset ainakin osin nautti kyllä ihan aikuisten lailla. Aamiaisen jälkeen aloitettiin Old Townista, San Diegon vanhasta kaupungista, ja Fredden kärsiessä museokierroksesta lauma näki miten kehrätään lankaa ja lähetetään vanhanajan sähke. Ne oppi miten posti kulki silloin joskus Lucky Luken aikaan ja paljon muutakin.










Seuraavaksi suunnattiin nokka kohti kaupunkia. Jannut näki autosta lentotukialuksen ja ilmoitti et ne ehdottomasti haluaa nähdä sen lähempää. Näin ollen kohteeksi valikoitui museolaiva USS Midway. Midway oli pitkään maailman suurin laiva, ja ensimmäinen joka ei mahtunut Panaman kanavan läpi. Eläkkeelle se jäi 1995 ja siitä tehtiin museo. Laiturilla laivan vieressä seisoskeli lentäjänhaalareihin pukeutunut Tom Cruise kopio, enkä voinut olla miettimättä että kuinka moni nuoremmasta sukupolvesta tietää mitä se siinä tekee, me keski-ikäistyvät naiset varmasti kyllä muistetaan. Olihan se silloin joskus ”se” elokuva Dirty Dancingin ohella.











Lentotukialukselta riksalla turistirysään lasilliselle ja sieltä alkoi lapsiparkojen jotos kävellen keskustaan ja meidän vanhempien pyhiinvaelluskohteeseen Horton Plazaan. Horton Plaza on mun ensikosketus amerikkalaiseen ostariin vuonna -88. Sen jälkeen me ollaan käyty siellä yhdessä Fredden kanssa -95. Ymmärrettävästi lauman oli vähän vaikeeta ymmärtää miksi niitten piti kävellä korttelitolkulla katsomaan jotakin ostaria. Palkinnoksi tästä loputtomalta tuntuvasta jotoksesta odotti rannan leikkipuisto.












Ennen päivällistä me haluttiin vielä kurvata rantsuun ja ajaa Coronado Islandin kautta ja samalla maisemareittiä Meksikon rajalle. Ruokaplänit meni uusiksi kun todettiin et muillakin oli ollut samansuuntaisia suunnitelmia. Siis sen verran monella ettei me päästy edes lähelle ravintolan parkkipaikkaa, puhumattakaan itse ravintolasta. Näinpä me tyydyttiin taas kotoisaan ketjuvaihtariin ja ruokaa löytyi La Jollan BJ’s:stä.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän