Siirry pääsisältöön

varpaisiintuijottelija

Keskiviikkoisin me kävellään usein M:n kanssa kahdestaan bussipysäkille. Pojilla ei oo koulua keskiviikkona, ja Fredde voi useimmiten lähteä töihin sen verran myöhemmin että me ehditään pysäkille jalan ja ihan kahdestaan. Tänään meitä vastaan käveli aamuisessa sumussa nainen koiransa kanssa, nainen tervehtii ja toivottaa hyvät huomenet, mä hymyilen ja vastaan huomenella. M nykii mua hihasta ka kysyy; ”Tunneksä sen?” – En, miten niin. ”No kun sä toivat sille hyvää huomenta” – Aa, joo. Muistatko kun teillä puhuttiin sosiaalisten taitojen ryhmässä siitä että joskus tuntemattomiakin tervehditään. Esimerkiksi silloin kun ne asuu samalla asuinalueella ja ne kävelee vastaan kadulla, tai ne on vanhempia joitten lapset leikkii samassa puistossa tai ne odottaa koulubussia. ”Joo. Muistan.” Kiirehdin vielä lisäämään – ”Siis samalla tavalla kun säkin varmasti koulun pihalla tervehdit aamulla satunnaista vastaantulijaa.” M näyttää mietteliäältä, se ei selvästikään ole tervehtinyt koulun pihalla satunnaisia vastaantulijoita.

Me kävellään bussipysäkille ja siellä odottaa jo naapuri kahden lapsensa kanssa. M toivottaa Krishalle korostetun pontevasti hyvät huomenet. Krisha mumisee aamu-unisen vastauksen. Seuraavaksi bussipysäkille juoksee meille tuntematon - ehkä kolmasluokkalainen - poika. M tervehtii tätäkin poikaa ja kun poika ei vastaa, M työntää oman naamansa miltei kosketusetäisyydelle pojan kasvoista ja sanoo kuuluvasti; ”Huomenta!” Ymmärrettävästi vastapuoli vetäytyy vähän hämmentyneenä ja vähintään yhtä hämmentynyt M tivaa multa miksi se poika ei sano mitään, hänhän tervehtii sitä. Selitän tyttärelleni että bussipysäkki on vähän niin kuin kauppa, sielläkään ei tervehditä kaikkia vaan vaan niitä jotka tunnetaan ennestään. Kaupan työntekijät on poikkeus. Vanhemmat tervehtii vanhempia, mutta vain ne lapset jotka tuntevat toisensa tervehtivät toisiaan. Hetkeä myöhemmin M sanoo taas pontevasti huomenta ja sen jälkeen valittaa mulle että tervehditty ei vastaa, vaikka kyllä hän ainakin tietää kuka sen on.

Huokaan hiljaa itsekseni ja mietin taas kerran miten monimutkaista on yrittää opettaa toiselle sosiaalista koodistoa. Millä mä selitän sille että jotkut haluu vaan aamulla olla rauhassa. Millä mä selitän sille ystävän, tuttavan ja kasvotutun eron. Millä mä selitän sille että on hetkiä kun on turvallisinta olla vaan ihan hiljaa ja tuijottaa omia varpaitaan. Millä mä selitän sille koska tuijotetaan varpaita ja koska ei.


Sillävälin kotosalla K on pureskellut molemmat isovarmaansa vereslihalle. Soitan sille ajan lastenlääkäriin. Mun keinot on nyt käytetty ton lapsen pakonomaisessa tarpeessa syödä kyntensä ja sormensa.

M ja K eilen silmälääkärissä

M sai uudet silmälasinsa

myssyllä on monta käyttäjää

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi7. tammikuuta 2015 klo 10.05

    Tuollaiset keta tervehditaan ongelmat ovat meillakin ihan jokapaivaisia. Tytolla se kuitenkin on suomalaista jayhyytta (tai ei ainakaan mitaan ole diagnosoitu). Itsekin olen aika morokolli ollut, on tallainen sosiaalinen homma pitanyt kanssa opetella, oon tosi ujo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa7. tammikuuta 2015 klo 13.37

      Hmmm... otsikko oli ehkä vähän harhaanjohtava. Suomalaisella jäyhyydellä tai ujoudella ei ole mitään tekemistä autismin kanssa. Autistiselta ihmiseltä kun puuttuu se sisäsyntyinen kyky omaksua ja ymmärtää sosiaalisia koodeja ja niitten mukaista toimintaa. M ei osaa aistia tai arvioida koska tervehditään ja koska ei. M ei myöskään osaa erottaa ystävyyden ja tuttavuuden erilaisia tasoja toisistaan. M esimerkiksi ilmoittaa ystäväkseen sellaisia ihmisiä joitten nimiä ei edes tiedä.

      Varpaantuijottelijoita on meidän nörttiyhteisössä vähintäänkin kaksi jokaista sormea kohden, eikä kukaan katso sitä edes pahalla. Yleinen vitsi on se että kaikki aikuiset käyttää puhelimiaan tutteina välttääkseen sosiaalista kontaktia. Se tavallinen varpaisiintuijottelija kuitenkin tietää että ehkä olis hyvä tervehtiä ja jättää sen tekemättä koska se on kyseisen henkilön oman mukavuusalueen ulkopuolella.

      M ei ole varpaisiintuijottelija, M on välillä pelottavankin sosiaalinen omalla tavallaan, ja aiheuttaa siten näitä tilanteita joissa muut hämmentyvät ja kokevat M:n käytöksen oudoksi koska se ei sovi siihen ihmistenväliseen, hyväksi havaittuun käyttäytymiskarttaan. M saattaa kertoa täysin vieraalle ihmiselle ummet ja lammet häntä itseään kiinnostavasta, tai mielenpäällä olevasta asiasta ilman että hetkeksikään pysähtyy miettimään a)kiinnostaako asia kuuntelijaa tai b)onko tämä oikea paikka, hetki tai henkilö käsitellä tätä asiaa.

      Poista
    2. Anonyymi7. tammikuuta 2015 klo 14.09

      Ensimmaisen kappaleen kolme viimeista lausetta, M nimen voisi korjata meidan tytolla. Mutta joka aamuista on kysely miksi et tervehtinyt etc.

      Poista
  2. Reetta7. tammikuuta 2015 klo 23.57

    Joo, meillä tietyllä tapaa molemmat typyt käyttäytyy päällisin puolin noin. Toisella on kyse ujoudesta ja hitaasti lämpiävästä temperamentista. Toisella taas ei. Ero on kuin yöllä ja päivällä, tai siis mä äitinä näen sen selvästi, kun esim. selitän näitä asioita. Toisella soittaa kelloja (vaikkei vielä/aina pysty muuttamaan käytöstä), toisella ei mitään hajua, joutuu painamaan mieleensä sääntökokoelmaa. Jännää on, että vaikka ensin kuvailtu tyyppi on siis arempi, hän kuitenkin lähettää jotain pieniä sosiaalisuuden merkkejä, jotka osuvat oikeaan ja saavat vastakaikua. Toka tapaus on rohkeampi, puheliaampi, helposti lähestyttävämpi, mut merkit saattaa ilmeisesti olla ihan mitä sattuu tai sit ei ajoittain lähetä niitä ollenkaan.

    Meillä on juututtu siihen, että hän ei tervehdi, ellei toinen tervehdi ensin. Olen yrittänyt selittää, että ei voi aina odottaa, että toinen tervehtii ensin. "Ahaa, no milloin mun sit pitää tervehtiä eka?" "Kuinka monennella kerralla peräkkäin tavatessa mun sit pitää tervehtiä eka?" "Mutta mistä mä sitten tiedän, aikooko se tervehtiä mua, jos tervehdin ensin? Koska sit se tervehtii vain siksi, kun mäkin? Enkä mä tiedä, olisko se muuten tunnistanut mua?" Ja sit kun tähän lisää sen, että se ei edes tunnista puoliakaan tyypeistä jos niillä on esim. eri vaatteet ku vimeks tai tukka kiinni, kun viimeksi auki jne."

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää