perjantai 9. tammikuuta 2015

ylipätevä - täh?

Korkeammat voimat on tänään muistuttaneet mua aamusta asti siitä että kotiäitinä on varmasti oikein hyvä – ainakin miljoonasti helpompaa – olla. Ainakin täällä. Ainakin tässä elämäntilanteessa, kun lapset on vielä pieniä, kouluja on kolme ja kolmen koulun myötä myös kouluaikatauluja on kolme. Periaatteessa meidän aamut toimii sulavan koneen lailla. Aina siihen saakka kunnes kone menee rikki.

Yö oli repaleinen. Fredde sairastaa ja yskii ja köhii ja nousee ja tulee takas ja.... ja sit sänkyyn saapuu K. Lähetän sen ensin vessaan ja sit se tulee takas. Se on unohtanut sen tutut ja mä käyn hakemassa ne sen huoneesta. K pyörii aikansa ja lopulta nukahtaa. Joskus kuuden aikaan saapuu M. K herää siihen kun M kiipee meidän sänkyyn ja mä kaivan yöpöydän laatikosta stidejä pitämään mun silmiä auki.

Alakerrassa M valittaa kaikesta ja kaikille. Se äyskii ja tiuskii ja on vihainen. Se sanoo olevansa kipeenä, mittaan kuumeen – ei kuumetta. Nostan sen keittiön tasolle istumaan, uhkailen, kiristän ja komennan jannuja samaan aikaan pukemaan, ja yritän onkia M:lta mikä sitä painaa. Onko joku kiusannut koulussa? Ei. Onko tänään koe? Ei. Pelottaako sitä joku? Ei. Pelottaako sitä se mun työhaastattelu, ja et ehkä meen taas töihin? Ei. Näen että joku kuitenkin vaivaa. Epäilen edelleen et mun työpaikka se sitä vaivaa. Samalla muistan että viimepäivät meillä on taas puhuttu paljon tulvista ja maanjäristyksistä. Illalla Freddekin totes mulle telkkarin ääressä et me ollaan taas luonnonkatastrofivaiheessa. Niinhän me ollaan joo.

Mun on pakko paimentaa katalaa kaksikkoa eteenpäin aamutoimissa, jotta K ehtii bussiinsa ja jätän M:n Fredden syliin istumaan. M valittaa edelleen olevansa sairas. Kysyn mihin sattuu, ja vastaus on ettei mihinkään. Lopulta Fredde saa puristettua siitä uos totuuden että se pelkää et mä saan töitä ja sit mä oon aina taas töissä ja... M purskahtaa lohduttomaan itkuun ja nyyhkyttää isänsä olkaa vasten. Me ehdään pikasuunnitelma siitä miten – jos mä nyt saisin töitä – niin meillä on seinällä kalenteri jossa lukee jokaisen päivän kohdalla kuka vie ja kuka tuo ja kuka tulee ja menee milloin, mihin ja mistäkin. M rauhoittuu vähän.

Lopulta K on bussissa, M on kiivennyt omaan bussiinsa ja mä vien O:n kouluun. Koulussa O:n opettaja ojentaa mulle poikien kalsarit ja kysyy onko ne kenties meidän. Kääntelen alkkareita ja totean et voihan ne ollakin, mut miten ihmeessä ne on täällä? Opettaja sanoo että kalsarit oli ilmestyneet luokan lattialle kesken opetustuokion ja että ne oli olleet lähellä O:n istumapaikkaa. O kieltää ehdottomasti tietävänsä mitään aiheesta. Tungen bokserit taskuuni ja sanon selvitteleväni asiaa tuonnempana. Tiedän että valtaosa O:n ikäluokasta käyttää sellaisia perinteisiä poikien alkkareita ja epäilen ettei kovinkaan monella luokassa ole jalassaan boksereita. Uskon että opettajan tulkinta on oikea. Sitä miten ne oli päätyneet luokan lattialle en tiedä.

Istun aamukahvilla Ystävän kanssa. Pääsen vihdoinkin kokeilemaan Midoria, kehuttua superleipurin omaa kahvilaa. Me istutaan ja käydään läpi kuulumisia pullaa mutustellen kun puhelin soi. Näen heti näytöstä että M:n koulusihteeri se siellä soittaa. M valittaa olevansa sairas ja se pitää hakea kotiin. Lupaan olla koululla puolessa tunnissa. Koululla kuiskaan koulusihteerille että tää tauti taitaa olla henkistä sorttia, mutta autossa huomaan tytön tärisevän horkassa ja se valittaa selkää. Kysyn muutaman tarkkaan asetellun kysymyksen, joiden jälkeen soitan sille ajan lääkäriin. Sovitan lääkäriaikaa poikien kouluaikatauluihin ja mun työhaastatteluaikaan tiedostaen että Fredde istuu sairaana kotona useamman tunnin puhelinpalaverissa. En voi olla miettiväni että onko näissä mun työvirityksissä minkäänlaista järjen hiventäkään.



Jätän kuumeisen M:n kotiin Fredden ja koulusta palanneen K:n kanssa. Käyn kaupassa matkalla hakemaan meidän kalsarimaisteria. O kertoo mulle autossa olevasa aivan mielettömän kiinnostunut luonnontieteistä, mutta valiettavasti minä en kuulemma halua tukea häntä tässä kiinnostuksessa. Saan jotenkin ryittyä ulos kysymyksen; ”Ai, miten niin?” – No kun, vaikka mä pyydän ja pyydän, sä et koskaan osta mulle mitään science kittejä. Jannu kotiin, lapsille muropatukoita eteen. M on nukahtanut sohvalle. Vedän pellavaisen maiharipaidan mustan mekon päälle ja hyppään autoon. Sähköauton akku on tyhjä. Siis niin tyhjä ettei se inahdakaan, siis niin tyhjä ettei autossa ole edes sisävaloja. Vaihdan autoa, huikkaan Freddelle yläkertaan et auton akku on muuten finaalissa ja ajelen haastatteluun.



Konttuurin ulkopuolella seisoo ryhmä miehiä – softainsinöörejä – siinä asussa, joka täällä meillä niin yleisesti tunnustetaan kyseisen konsernin työntekijän tunnusmerkiksi; kahkishortsit, hawaiipaita, sukat ja sandaalit. Sama asu kesät ja talvet, säällä kuin säällä. Täytän vierailijakaavakkeen ja istahdan odottamaan. Juttelen respan kanssa Hobbiteista.

softainssin työasu - aina (kuva: dailymirror)

Haastattelu – jos sitä nyt voi haastatteluksi kutsua – kestää alle vartin. Se kysyy mikä on mun tausta. Referoin ansioluetteloni nopeasti. Se kysyy miksi haluan palata takaisin teknologia-alalle. Sanon että tällä alalla on helpompaa – ehkä – nivoa yhteen työ ja perhe. Se kysyy tiedänkö mikä on skrum, ja mä vastaan ettei mulla ole aavistustakaan. Se puhuu tiimistä ja työtavoista ja siitä että jengi on toimistolla keskimäärin kahtena päivänä viikossa ja sit se muistuttaa et välillä on iltaisin palavereita Intiaan. Haastattelija sanoo pelkäävänsä että mä olen ylipätevä, ja että mä kyllästyn. Esitän muutaman lauseen mittaisen vasta-argumentin siitä etten varsinaisesti kaipaa jättimäisiä haasteita oman perhetilanteeni takia. Sit me siirrytään puhumaan sen autistisesta siskonpojasta ja M:sta. Me puhutaan varhaisesta puuttumisesta ja kuntoutuksesta ja siitä miten paljon osataan tänä päivänä auttaa asutisminkirjon lapsia. Haastattelija sanoo palaavansa asiaan alkuviikosta.

Kotimatkalla käyn ostamassa parikymmentä tulppaania ja mehujäitä. Tulppaanit mulle, mehujäät potilaalle. Siirrän lääkäriajan ekaan mahdolliseen aikaan. Mulla ei ole aavistustakaan minkälainen lääkäri Dr Powell on, mutta eiköhän se nyt tänään kelpaa. Yleensä meillä on lasten oma lastenlääkäri Dr Carter tai jos Dr Carter ei oo paikalla me mennään Dr Keelerin vastaanotolle.



Tuntia myöhemmin me istutaan lääkärin huoneessa. Lääkäri selaa M:n tietoja ja toteaa ääneen, että onpa muuten vaikuttava tiedosto näin pienellä tytöllä. Innoissaan se luettelee; ahdistuneisuushäiriö, autisminkirjo, protrombiinin geenimutaatio, reisiluun bakteeri-infektio, maitoallergia, suolistotukos, putoamisonnettomuus (joo, koulussa kiipeilytelineeltä). Dr Powell on selkeän innoissaan uudesta uhristaan. Ihan hyvää työtä se tekee, haluaa ottaa nenästä virusnäytteen ja varttia myöhemmin tulee kertomaan meille että meillä on influenssa. Se palaa koneelleen ja ryhtyy kuumeisesti etsimään vastausta. Lopulta se tekee päätöksensä ja ilmoittaa että neurologisten ongelmien takia ja koska M:lla on se protrombiinin geenimutaatio se suosittelee Tamiflun aloittamista välittömästi. Kotiin me palataan apteekista $75 köyhempinä, onneksi vakuutus kuitenkin maksoi sen melkein kolmesataa.




Autosta soitan omalle lääkärilleni lastenlääkärinkehoituksesta. Saan vastauksen et joo, kyllä munkin pitäis varmaan se Tamiflu aloittaa heti oireitten alkaessa. Puhelimessa istuessani alan vetää yhteen pisteitä; selkä on kipee, vatsakin kipee, kurkku on karheana ja väsyttää. Aamulla saan kantaa apteekkiin seuraavat seiskytviistaalaa. O:lla on RAD, ja on vain ajan kysymys koska se aloittaa oman Tamiflukuurinsa.



Myöhemmin puhun Ystävän kanssa puhelimessa, kuulen et M huutelee jotakin kylppäristä ja lupaan tulla ihan kohta. M ilmestyy mun viereen ja sanoo voivansa paaaaaaljon paremmin nyt kun on oksentanut - vuodenäitipalkinto kuitattu jo tammikuun yhdeksäs. Upeeta! 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.