kummallisia perheitä

Meidän lapset ”tietää” että niillä on kaksi setää ja yksi täti, neljä serkkua ja sit niillä on isoisä ja B, ja isoäiti ja P. Tai oikeastaan mä en usko että ne tietää kuka se P on. En oo ihan varma tietääkö ne edes että se on. Isoäitikin on sellainen puolimystinen hahmo, siltä tulee paketteja ja kortteja ja joskus sille voi sanoa hein puhelimessa, mutta eihän niillä oikeesti ole minkäänlaista suhdetta ihmiseen jota ne ei ole koskaan tavanneet. Käytännössä ne kuitenkin tietää että niillä on sukulaisia siellä jossakin kaukana, ja ne tietää miltä ne näyttää. Ne tietää et Freddellä on kaksi veljeä ja sisko, ne osaa nimetä nimeltä Fredden siskon koska se on laumalle ihan oikeasti tuttu. Samalla tavalla kuin ne tietää Isoisän ja B:n. Freddellä on perhe ja Fredden perhe on myös meidän perhettä.

Mulla ei ole perhettä. Ekaa kertaa vasta tänään tajusin ettei meidän lapsilla ole minkäänlaista mielikuvaa mun perheestä, vaan meidän perhe on me ja sit Fredden puolen suku. Ne on rakkaita ja tärkeitä. Tajusin sen kun aamusta K ensin kysyi et koska mun vanhemmat on kuolleet? Olinko jo aikuinen? Kerroin että faija on kuollut. Etsin netistä valokuvan ja esittelin sitä lapsille. Ne ei olleet koskaan aiemmin nähneet kuvaa mun faijasta. Sanoin että mun äiti kyllä elää vielä, ja ne kysyi kuinka vanha se on. Vastasin että kohta 66-vuotta. K sanoi; ”Mut se ei koskaan oiken osannut olla äiti.” - Ei niin. Se ei koskaan oikein osannut.

Sit M kysyy onko mullakin sisaruksia, ja tajuan ettei siitäkään ole ikinä puhuttu. On mulla. Mulla on sisko ja kaksi veljeä. Siskolla ja veljellä eri äiti, ja kummallakin vielä eri äiti keskenään, ja yhdellä veljellä eri isä. Tavallaan korneinta on se että tunnen parhaiten siskon. Sen joka yhtenä päivänä pari vuotta takaperin kirjoitti mulle kirjeen ja kertoi olevansa olemassa. Näytin laumalle naamiksesta Annan kuvia. Me ollaan Annan kanssa säännöllisesti yhteydessä. Kummastakaan veljestä mulla ei ole edes valokuvia. Toinen muistutti liikaa isäänsä, oli parempi ottaa välimatkaa ja toinen taas on äitisä poika. Äitinsä poika viimeiseen hengenvetoon. Välillä tuntuu epätodelliselta että me kuitenkin kasvettiin samassa perheessä. Lauma jää maistelemaan informaatiotulvaa, niillä on siis neljä setää ja kaksi tätiä, muutama serkkukin lisää.

Mietin lasten pelikortteja, mä pääsisin aika pitkälle sarjassa kummallisia perheitä. Paljon on perheenjäseniä, mutta kukaan ei tunne ketään tai ainakaan puhu kenellekään. Liian paljon on vaiettuja totuuksia, asioita joista ei vaan puhuta. Kaikilla on keskenään eri isä tai äiti, kaikilla on rikkinäiset välit vähintään yhteen suuntaan.

Kasvoin niin kaukana perinteisestä ydinperhemallista kuin ikinä on mahdollista. Mietin millä tavalla tätä asiaa tullaan käsittelemään jatkossa. En voi olla ajattelematta omaa laumaani, miten niihin vaikuttaa se ettei mulla ole tarjoilla niille muuta kuin muutama valokuva netissä, muistoja ja muistelmia. 

tänään matkalla jumalanpalvelukseen