Meidän lapset ”tietää”
että niillä on kaksi setää ja yksi täti, neljä serkkua ja sit niillä on isoisä
ja B, ja isoäiti ja P. Tai oikeastaan mä en usko että ne tietää kuka se P on.
En oo ihan varma tietääkö ne edes että se on. Isoäitikin on sellainen puolimystinen
hahmo, siltä tulee paketteja ja kortteja ja joskus sille voi sanoa hein
puhelimessa, mutta eihän niillä oikeesti ole minkäänlaista suhdetta ihmiseen
jota ne ei ole koskaan tavanneet. Käytännössä ne kuitenkin tietää että niillä
on sukulaisia siellä jossakin kaukana, ja ne tietää miltä ne näyttää. Ne tietää
et Freddellä on kaksi veljeä ja sisko, ne osaa nimetä nimeltä Fredden siskon
koska se on laumalle ihan oikeasti tuttu. Samalla tavalla kuin ne tietää
Isoisän ja B:n. Freddellä on perhe ja Fredden perhe on myös meidän perhettä.
Mulla ei ole
perhettä. Ekaa kertaa vasta tänään tajusin ettei meidän lapsilla ole minkäänlaista
mielikuvaa mun perheestä, vaan meidän perhe on me ja sit Fredden puolen suku.
Ne on rakkaita ja tärkeitä. Tajusin sen kun aamusta K ensin kysyi et koska mun
vanhemmat on kuolleet? Olinko jo aikuinen? Kerroin että faija on kuollut. Etsin
netistä valokuvan ja esittelin sitä lapsille. Ne ei olleet koskaan aiemmin
nähneet kuvaa mun faijasta. Sanoin että mun äiti kyllä elää vielä, ja ne kysyi
kuinka vanha se on. Vastasin että kohta 66-vuotta. K sanoi; ”Mut se ei koskaan
oiken osannut olla äiti.” - Ei niin. Se ei koskaan oikein osannut.
Sit M kysyy onko
mullakin sisaruksia, ja tajuan ettei siitäkään ole ikinä puhuttu. On mulla. Mulla
on sisko ja kaksi veljeä. Siskolla ja veljellä eri äiti, ja kummallakin vielä
eri äiti keskenään, ja yhdellä veljellä eri isä. Tavallaan korneinta on se että
tunnen parhaiten siskon. Sen joka yhtenä päivänä pari vuotta takaperin
kirjoitti mulle kirjeen ja kertoi olevansa olemassa. Näytin laumalle
naamiksesta Annan kuvia. Me ollaan Annan kanssa säännöllisesti yhteydessä. Kummastakaan
veljestä mulla ei ole edes valokuvia. Toinen muistutti liikaa isäänsä, oli
parempi ottaa välimatkaa ja toinen taas on äitisä poika. Äitinsä poika
viimeiseen hengenvetoon. Välillä tuntuu epätodelliselta että me kuitenkin
kasvettiin samassa perheessä. Lauma jää maistelemaan informaatiotulvaa, niillä
on siis neljä setää ja kaksi tätiä, muutama serkkukin lisää.
Mietin lasten
pelikortteja, mä pääsisin aika pitkälle sarjassa kummallisia perheitä. Paljon
on perheenjäseniä, mutta kukaan ei tunne ketään tai ainakaan puhu kenellekään.
Liian paljon on vaiettuja totuuksia, asioita joista ei vaan puhuta. Kaikilla on
keskenään eri isä tai äiti, kaikilla on rikkinäiset välit vähintään yhteen
suuntaan.
Kasvoin niin kaukana perinteisestä ydinperhemallista kuin ikinä on mahdollista. Mietin millä tavalla tätä asiaa tullaan käsittelemään jatkossa. En voi olla ajattelematta omaa laumaani, miten niihin vaikuttaa se ettei mulla ole tarjoilla niille muuta kuin muutama valokuva netissä, muistoja ja muistelmia.
tänään matkalla jumalanpalvelukseen |
Mun vinkki olis, että noista kannattaa puhua suht avoimesti. Itselläni on mahtavat vanhemmat, mutta sitten se loppusuku... aina saa kysellä, että minkä takia ei koskaan käydä esim mummin luona ja vastaus on aina aikuisten juttuja. Kuitenkin reippaasti yli kakskymppisenä tää hieman ärsyttää :D
VastaaPoistaItse ainakin olisin halunnut, että jotenkin asiat olis selvitetty meille lapsillekin.