perjantai 30. tammikuuta 2015

maistuisko latte?

Suomessa roihuaa keskustelu lapsen subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon, tai ehkä enneminkin suunnitelmasta rajoittaa tätä oikeutta. Ihan kuten homoavioliittokseskustelussakin kansa – tai siis pääasiallisesti ne äidit ja vähän ehkä lapsettomatkin – jakautuu kahteen yhtä kiihkeään leiriin ja kumpikin leiri puolustaa tulisesti omaa kantaansa.

Kaukaa olis helppoa olla mieltä, mulla kun ei ole ollut minkäänlaista päivähoito-oikeutta. M aloitti kaksi päivää viikossa eskarin kun jannut oli vuoden. Nelipäiväiseen kuntouttavaan eskariin, joka sekin oli Suomen mittapuussa sangen osa-aikaista (8:30-14:30) siirryttiin sinä keväänä kun jannut täytti kaksi. Pääsin ilman lapsia sille lattekahvilleni ekaa kertaa tänä syksynä kun M oli kuusi ja pojat neljä. Me selvittiin ja mä pärjäsin. Kaikki ei kuitenkaan selviä eikä pärjää.

Yhden ihmisen nukkumattomat yöt hoituu kylmällä murukahvilla ja toinen joutuu unettomuudesta laitoshoitoon. Usein oli epätoivoinen. Monesti pelkäsin oikeasti uupuvani. Liian monta kertaa tunsin vihaa lapsiani kohtaan. Me selvittiin. En seonnut. En pahoinpidellyt ketään. En kuitenkaan uupunut. Siinä missä osa selviää siellä äärirajoilla täysipäisenä, joku toinen ei selviä. Joskus on kaikkien kannalta parempi että lapset menee hoitoon, ainakin osa niistä. Olisinko käyttänyt subjektiivista oikeutta päivähoitoon jos sellainen olis ollut? En tiedä. En osaa sanoa. En koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että asiaa olisi voinut edes miettiä. Toisaalta muistan pitäneeni kynsin ja hampain kiinni lapsistani silloin joskus kun mietittiin sitäkin mahdollisuutta että meille palkattaisiin lastenhoitaja ja mä menisin töihin. En halunnut. Halusin itse olla lasteni äiti enkä se tyyppi joka hoitaa lapsia silloin kun nannyllä on vapaapäivä.

M ei nukkunut päiväunia. Minäkään en nukkunut päiväunia. Toisaalta jannut nukkui yönsä paremmin kun monen muun lapset. M ei nukkunut öitään. Kaksoset nukkui, minä valvoin tyttäreni kanssa. En usko että koskaan kykenen unohtamaan sitä väsymystä. Väsymystä monen vuoden valvotuista öistä. Sitä etten lopulta enää osannut nukkua vaikka olisin saanutkin. Sitä miten kolmen tunnin pätkä unta tuntui taivaalliselta. Nousinhan vuosia joka ikinen yö vähintään tunnin välein. En saanut aikaa tehdä kotitöitä. M oli haastava vauva, haastava taapero, haastava leikki-ikäinen ja nyt se on haastava koululainen. K on vähän kuin Obelix, se on saannut liikaa vauhtia ja olemattoman harkintakyvyn jo syntymässään. Vielä vuosi sitten ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta jättää sitä ilman valvontaa hetkeksikään. En kahvitellut. Keskityin välttämään suurempia katastrofeja ja odottamaan että se olis viimeinkin niin vanha että joku suostui näkemään miten kusessa me oltiin sen kanssa.

Helpolla ei siis olla päästy. Helpolla ei kuitenkaan taida päästä kukaan. Toisen haastava on vaan toiselle helppo. Helppo arki kun taitaa olla melko häilyvä käsite. Jonkun muun silmissä meidän arki on ollut ehkä helppoa ja sujuvaa. Keskustelu siitä kenellä on kamalinta on turhaa? Se oman elämän kamaluuskin kun on subjektiivinen käsite eikä kukaan voi ulkoakäsin päätellä tai arvioida miten kamalaa sillä toisella on.

Yritin mennä töihin. Koin huumaavan vapauden tunteen saadessani tehdä töitä. Olin ehkä parempi äiti, mutta lapset oli ”huonompia” lapsia. Lapset voi huonosti. Niin huonosti, että irtisanoin itseni. Päivähoidossa ja perheissä joissa molemmat vanhemmat on töissä kasvaa kuitenkin ihan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Meille se ei vaan sopinut. Haluan yrittää uudestaan. Minä haluan palata työelämään. Ensimmäinen yritys ei vaan ollut meidän perheelle sopiva ja sen kerran satoa niitettäneen vielä pitkään.

Pöydällä makaa lasten iltapäiväkerhon esite. Ajatus siitä että mä olisin töissä ja lapset haettais koulusta iltapäiväkerhoon ja ne sais tehdä läksyt siellä ja ulkoilla ja leikkiä on kutkuttava. Kolmena päivänä viikossa saisin ehkä kuoria vanhemmuudesta kermat päältä. Ei tarvitsis tapella läksyistä, ei katsoa sitä tolkutonta riehumista iltapäivisin. Joku muu hoitais askartelun ja siivois liimat lattioilta. Mä saisin siemailla viiniä, laittaa ruokaa ja kysellä kuulumisia. Totuus on varmasti toisenlainen, mutta ajatus siitä on kuitenkin kiehtova.



Pitääkö sellainen kaikenkattava oikeus päivähoitoon säilyttää? Ei. Miten rakennetaan systeemi niin, että ne jotka tarvitsevat päivähoitoa selvitäkseen elämästä sitä saisivat? En tiedä. Tarvitseeko alle kolmevuotias lapsi virikehoitoa? Ei. Kyllä alle kolmevuotiaan virikkeet löytyy kotoa, mutta sen alle kolmevuotiaan vanhempi saattaa tarvita sille lapselleen päivähoitoa selvitäkseen arjestaan. Kolme ja nelivuotiaskin on ihan varmasti onnellisia kotihoidossa. Harjoittelua ryhmässä olemiseen ja niitä virikkeitä pitäis löytyä kerhojen ja harrastusten kautta. Mutta sen kolme ja/tai nelivuotiaan vanhempi saattaa olla elämäntilanteessa jossa se on kykenemätön järjestämään lapselleen niitä harrastuksia ja/tai virikkeitä. On siis tilanteita joissa lapsi tarvitsee sen päivhoitopaikan jotta lapsi ja lapsen perhe voisi voida hyvin.


latte

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.