torstai 15. elokuuta 2013

käy taistoon... ja saavutetuista eduista ei luovuta

Mä uskon – ja salaa toivon – että kaikki äidit saa kohtauksia. Yhden kotona siivotaan, toisilla ehkä käyttäydytään, kolmansilla jotakin kolmatta ...ja meillä, meillä opetellaan syömään ihmisten ruokia. Kohtaus tulee kerran tai kaksi vuodessa ja saa mut uhkumaan päättäväisyyttä ja tarmoa. Tästä kohtauksesta tosin nykyään rajataan M ulkopuolelle, ainakin suurimmilta osin. Sieluni silmin näen jo kuinka ne teini-ikäisinä vilkuilee salaa toisiaan, ronkkii lautasiaan ja kuiskailee toisilleen et kyl mutsi tosta taas viikossa tai kahdessa rauhoittuu.

Vauvana ne kaikki söi kotona tehtyjä, yrtein ja valkosipulein maustettuja ihania soseita, pastoja ja kastikkeita. M lopetti syömisen reilun vuoden iässä ja lopulta isosiskon ryökäle veti pienemmätkin mukaansa ja lapset on saaneet elää kuin pellossa... nuggetein, maapähkinävoileivin, eineslihapullin, pastalla, pizzalla ja Mac&cheesellä. Suorastaan hävettää kirjoittaa ylös niitten ruokalaistaa.

M:n kohdalla mun tavoitteet on jossakin ruohonjuuritasolla, tai ehkä ne on vielä mullan alla... Olis kivaa ja tavoiteltavaa että se ylipäätään söis jotakin muuta kuin jätskiä, keksejä ja juustonaksuja. Leikkaus viikko sitten, ja siitä auennut loputon jäätelö, on jättänyt jälkensä ja M pitää kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduistaan... valitettavasti mä tiedän häviäväni tän taistelun. Tiedän koska M on ihan tyytyväisenä ilman ruokaa just tasan kunnes saa mitä haluaa, viikon, kaksi tai kolme... siihen saakka että mä epätoivoisena joustan ja annan sille muropatukan tai keksin tai jätskin tai... Eilen se olis halunnut ostaa itselleen eväslaukun ja mulla pyöri kielenpäällä kysymys - jonka jätin kysymättä - että mitä se sinne eväslaukkuunsa oli ajatellut laittaa?

Pojat taas, ne on joustavampia ja mä uskon että me saatetaan tällä kertaa onnistua. Lähinnä siksi että oon sopeutunut siihen et elämä o epäoikeudenmukaista ja kohdistan suurimman tarmoni tähän kaksikkoon. Harjoitus on aloitettu lounaalla ja lounaaksi tarjotaan toista päivää putkeen kinkku-juusto-leipää. Paahtoleipäsiivujen välissä kinkkua, juustoa, salaattia ja majoneesia. Yksinkertaista ja kaiken järjen mukaan ihan lapsen suuhun sopivaa, poikien mielestä yksiselitteisen kamalaa. Kun lounasleivät on runnottu sisään repertuaariin ajattelin laajentaa makaronilaatikkoon ja jos tarmo ja kokeilunhalu kantaa riittävän pitkälle, ajattelin lisätä arsenaaliin keiton... kanakeitto, nakkikeitto, jauhelihakeitto jne.


Taistelu on alkanut, paras voittakoon – toistaiseksi mä oon aina hävinnyt nää taistot – mun menestyksen puolesta puhuu se ettei siskoa lasketa ja että pojat ei ihan heti nälkään pääse kuolemaan. 

oikeaoppinen junaleipä

sama kuva kuin edellisessä postauksessa... mun salainen ase

2 kommenttia:

  1. ruokasäpsy! Jee! Aaltoja!
    Mulle tulee sellainen vähintään kvartaaleittain, tuorein on juuri tekemässä tuloaan. Mulla se yleensä ilmiintyy ylenmääräisenä kasvisten tarjoiluna - huomasin lohkovani aamiaiselle hedelmiä, lähenteli jo hedelmäsalaattia.

    Ja kyllä, voin vakuuttaa että perheen (varhais-)teinit muljauttelevat silmiään.
    Eikä pidä unohtaa valitusvirttä "mutku mäen tykkäää...."

    Valitettavasti ruokasäpsyn lopputulos on juuri tuo, jonka kuvasit. Hidas ja kitulias luisuminen takaisin vanhoihin tapoihin.

    Ottaa päähän ihan vimmatusti, kun kesän ajaksi lakkasin tekemästä kauhukolmikolle kunnon aamiaisia, nyt ne kronaavat kaikesta ja mulkoilevat paheksuvasti. Höh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säpsy on parempi sana kuin kohtaus :) Mä oon varma, ihan varma et tällä kertaa mä onnistun tässä... onnistun koska kohteena on noi kaksi joiden käyttäytymiseen on mahdollistavaikuttaa... kai.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.