Siirry pääsisältöön

onko niitä sittenkin kaksi?

Elämä tuntuu oikeesti toimivan niin että kun yhdestä kohtaa lieka löysenee, se toisaalla kiristyy...

Me vanhemmat, ja sen terapeutit - ne kaikki kahdeksan – ollaan vierestä katsottu ja ihmetelty miten meidän tytär on keskellä muutosta. Se on sosiaalinen. Se tervehtii ja hyvästelee. Se pitää puoliaan, kieltäytyy. Se osallistuu ja ehdottaa, on mukana keskusteluissa ja ottaa toiset huomioon. Se puhuu, taukoamatta. Se puhuu kaikkialla ja kaikesta. Autossa se oli L:lle luetellut kaikki osaamansa suomenkieliset sanat; joulupukki, kakka, kesämaissi, moi, kotikauppa, afrikantähti, kippis... sen jälkeen se laskin L:lle espanjaksi kymmeneen ja kävi läpi myös ne kaikki muut espanjansanat jotka kuuluu sen sanavarastoon.  Se on iloinen ja hyväntuulinen. Se on rohkea ja vihdoinkin myös edes vähän innoissaan koulustaan. Kaiken muun lisäksi se syö. Siis se oikeesti syö. Syömisterapiassa se söi parilalla paistetun kinkku-juustoleivän, kotona kierrepastaa ja jauhelihakastiketta, lounaaksi maapähkinävoileivän karviaismarjahillolla. Huomiseen syömisterapiaan se on valmistautunut tonnikalasalaatilla.  Me seistään hiljaisina vieressä ja ihmetellään, yritetään olla sanomatta yhtään mitään, tai ainakaan mitään sopimatonta. 

rankan terapiaputken jälkeen M rentoutuu lajittelemalla Duploja


No niin, M:n kohdalla siis helpottaa... asiat järjestyy ja elämä jatkuu. Ihan niin kuin sen kuuluukin.


K tuntuu sen sijaan voivan koko ajan vaan huonommin ja huonommin. Se ei pysy hetkeäkään paikallaan, se on agressiivinen, tappelee ja riehuu. Se saa hillittömiä raivareita – siis raivareita ylitse normaalin kolmeveen tahdonilmauksen - eikä terapiakaan tunnu auttavan. On helppoa nähdä että sen on paha olla. Terapeutit yrittää miettiä ratkaisuja, kokeilee yhtä ja toista... kerta kerran jälkeen me palataan siihen kohtaan ettei ole kysymys pelkästä sensorisen integraation ongelmasta. Mistä on kyse? Kukaan ei osaa sanoa... Onko se sittenkin autisminkirjolainen? Onko sillä se ADHD? Onko sekin niin ahdistunut – ahdistuneisuushäiriö – ettei kertakaikkiaan pysy nahoissaan? Se laittaa terapiassa palapelinpalat säntilliseen jonoon, kotona se järjestää sohvatyynyjä... onko se opittua vai sisäsyntyistä? Se ei malta edes syödä, saati istua piirtämään tai leikkaamaan tai muovailemaan muovailuvahalla. Ollaan jopa mietitty että eristettäis se sermillä muista ruokailutilanteissa. Sillä on nyt useamman viikon kokeiltu terapian aikana paineliiviä, sellaista puristavaa vaatetta ja lopulta päätettiin tänään tilata sille sellainen. K kun tuntuu tykkäävän liivistä ja se vähän jopa tuntuu auttavan. Se halus pinkin ja pinkin se myös saa... mä lähinnä toivon et siitä on apua. Mietin että otan K:n tilanteen esiin kun lokakuussa mennään M:n kanssa autismiklinikalle, jos vaikka saatais se ammattilaisen katsottavaks... ehkä jopa testeihin. Vuosi sitten olin ihan varma ettei meidän K ainakaan ole autisti. Nyt sanoisin että vannomatta paras.


Kuva on osa SPIO:n sivustojen kuvasta. Tällainen liivi K:lle tulee, sitä voi tarpeen mukaan kiristää tai löysentää takapuolella olevista repäisynauhoista ja se on tarkoitettu käytettäväksi omien vaatteitten alla. 

Kommentit

  1. Hienoa, M. :)

    En muista, kommentoinko jo johonkin, mutta ainakin tarkoitus on ollut. Olen seuraillut blogiasi jostain alkukesästä saakka, ja nyt olen päässyt ajan tasalle. Kirjoitat hyvin ja mielenkiintoisista teemoista. Lähipiirissäni ei ole (ainakaan diagnoosin saaneita) autisteja, mutta erityispedagogiikka kiinnostaa mua. Ja myös ulkosuomalaisuus!

    Tein tuon viimeviikkoisen ryöstetyn haasteen, mutta huvittavuudesta en mene takuuseen. :) http://tiikkutuumailee.blogspot.fi/2013/08/i-still-have-nothing-to-say.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kommentoinut ennekin :) Kiitos hyvästä listasta, ihan samanmoinen kuin omanikin... tavallinen, ja sellaisenaan loistava!

      Kivaa kun luet!

      Poista
  2. Jaahas. On tää gradudementia kyllä hauska. :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän