aamulla

Talo on hiljainen - kerrankin - kaikki nukkuu ja mä juon aamukahviani ja lueskelen uutisia ja naamista ja blogeja. Kohta pitää herättää M. Laitoin pojille aamiaisen valmiiksi, ettei L:n tartte. Pakkasin M:n Hello Kittyn mun kassiin, ja neuleen ja iPadin.

Mä mietin tulevaa päivää, en niin kuin useimmat vanhemmat. Mua ei jännitä tai pelota, mä mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minkälainen lapsi me saadaan kun tästä on selvitty. Lääkitys on auttanut niin paljon että mua huimaa, auttaako tämäkin? Miten käy syömisen? M itse on sitä mieltä – innoissaan – että nyt hanestä pian tulee nirso... se olis iso askel, eteenpäin. Paraneeko unen laatu, jo lääke on parantanut M:n unta ja meillä on nukutu kolme kokonaista yötä ilman painajaisia ja heräilyjä – omassa sängyssä.

Mä mietin omaa lastani. Mietin miten fiksu se on, liian fiksu omaksi parhaakseen. Ne kysyi eilen sairaalasta millä ikätasolla se on ja mä arvioin... älyllisesti ehkä seitsemän tai kahdeksan, sosiaalisilta taidoiltaan kolme, Se on kaunis. Se on rakas. Mietin olisko se vähemmän rakas jos meillä olis ollut helpompaa - tuskin. 

Mä mietin niitä vanhempia joita jännittää, niitä joiden lasta ei ole koskaan leikattu, tai joiden lapset ei koskaan ole olleet lääkärintarkastuksia kummemmassa, niitä jotka eivät ehkä itsekään ole koskaan olleet sairaalassa. Tammikuisen jälkeen tämä päivä on meidän mittakaavassa tavallista ja rutiinia. Sisään ja ulos. Me tiedetään miten M reagoi anestesiaan, se herää huonosti, oksentaa loppupäivän ja nostaa illalla kuumeen. Mä tiedän mitä tapahtuu esivalmisteluissa ja miten mennään leikkuriin ja tiedän senkin että saan pitää M:n sylissäni sen hengitellessä mansikkahöyryjä uneen.

Mä mietin siis tulevaa. Mä mietin viekö toipumisaika sen takaisin meidän sänkyyn – tänään varmasti ja huomennakin, mutta entä viikon päästä... Mä mietin kuinka kauan menee ennen kuin se uskaltaa syödä? Viikko? Kaksi? Kolme? Aika näyttää.

Täällä on ihana hiljaisuus.

vaatehuoneenikkunasta ennen aamukuutta