Mielessä taas
ihan liian monta asiaa... tarttuako yhteen, kahteen, viiteen vai ihan kaikkeen.
Syventyäkö vai raapaista vaan nopeasti pinnalta.
Puutarha –
kasvimaa – pursuaa tomaatteja ja kurkkua. Pitäis ryhdistäytyä ja leipasta, joo
leipasta ei leipoa kun ei se nyt niin iso homma ole, kesäkurpitsakakkuja...
veikkaan et niitä tulee kevyesti viisi tai kuusi noista kurpitsoista, riittää
pakkaseenkin koulueväiksi. Huomaan ettei meillä oo munia, päädyn pakastamaan kurpitsaraasteen... siitä riittää kahdeksaan leipään.
Aamupäivä meni
kirkossa. Sillä aikaa L pesee meidän lattiat. Ekaks vapaaehtoisena pääopena kaksvuotiaitten luokassa – ekan jumalanpalveluksen
ajan - ja sit vapaaehtoisena tervehtijänä ja lopulta siellä
jumalanpalveluksessa. Kaksveet on kaksveitä, ja just sellaisia kuin kaikki
tietää niitten olevan. Mun mielestä lapset on parhaimmillaan kolmenvuoden
paremmalla puolella eli ei nyt varsinaisesti mun lempipuuhaa, mutta tulee ja
menee selkäytimestä.
lattianpesukone: "tää on ihan varmaan joku pölynimurin sukulainen ja syö pieniä Koiria!!!!!" |
Mä tykkään siitä
tervehtijän hommasta. On mielenkiintoista olla se ensimmäinen kontakti. Tapaa
tuttavia, halaa ja kysyy kuulumisia. On huikeeta miten monta ihmistä on
tuttuja, jostakin, jollakin tavalla. Vanhempia M:n ekasta koulusta, naapureita,
äitejä siitä vauvaryhmästä jossa käytiin M:n kanssa silloin vuosia sitten... Ja
sit on ne uudet, se huikea tunne saada olla ensimmäinen jonka se uusi kohtaa
meidän kirkossa. Jäädä miettimään minkälaisen ensivaikutelman se sai? Osasinko
vastata niihin kysymysten alla ja takana oleviin hiljaisiin kysymyksiin?
Osasinko kohdata oikein? Vielä jumalanpalveluksessakin mietin. Kuuntelen sillä
vieraan korvalla, mietin miltä se kuulostaa katolisesta ihmisestä? Mietin miltä
se kuulostaa siitä äidistä joka tulee ekaa kertaa kirkkoon, lapsensa kutsumana?
Kohtasinko? Saiko tulija mitä etsi? Tuleeko uudestaankin? Tiedän ainakin
näyttäneeni lähestyttävältä, onhan meitä siinä ovensuussa toistakymmentä...
Mietin omaa
lastani. Katson kuvia samasta paikasta, samasta keinusta... vuosia on vasta
viisi ja jo viisi. Yhtäaikaa niin kamalan monta ja vielä kovin vähän. Eilen
illalla sitä pelotti nukkua omassa sängyssään, sitä pelotti mennä yksin meidän
sänkyyn... ”But I want you! I just want you mamma!” Käärin sen neulomaani
torkkupeittoon, otan syliin ja siihen se nukahtaa – maailman turvallisimpaan
paikkaan, oman äidin syliin. Viikon päästä se aloittaa koulun, ison koulun.
Sitä pelottaa ja mua pelottaa. Yritän kätkeä pelkoni, toivottavasti onnistun.
Kirkon ovella kuuntelen kahden opettajan keskustelua... ne puhuu siitä kuinka
rasittavaa on kun vanhemmat ei tajua et ne voi lähteä ja antaa opettajan tehdä
työtään... tiedän olevani yksi niistä, vanhempi joka ei opettajan silmissä
tajua lapsensa parasta, se joka on sellainen helikopteri tai mikä se nyt on,
curlingvanhempi – opettajan silmissä.
Ajatus kiertää
aika-ajoin takaisin torstai-iltaan ja siihen keskusteluun. Siihen jossa tajusin
että yhdellä lähellä olevalla ihmisellä on neljäs lapsi, jo aikuinen. Mietin
mikälaista on ollut saada lapsi lapsena. Minkälaista on ollut olla lukiolainen
joka saa vauvan? Mietin mitä se on vaatinut vanhemmilta? Ja mietin miten
valtavan hyvän työn joku tai jokin on tehnyt... miten hänestä on kasvanut vahva
nainen jolla edelleen on identiteetti tämän lapsen äitinä. Miten paljon se on
vaatinut vanhemmilta... tukea ja olla läsnä, mutta olla ryhtymättä vanhemmiksi
lapsensa lapselle, antaa toisen rakentaa oma ja kokonainen elämä, omanlaisensa.
Ylepeydellä. Neljän lapsen äiti. 20, 5, 3 ja 1, viimeiset kolme sen ikäisenä
kuin lapsia nyt yleensä saadaan, yhteiskunnan sanattomien normien mukaan.
Vahvan naisen, vahvan äidin kasvutarina. Osaisinko itse tukea omaa lastani näin
suuren asian edessä?
Omassa elämässä
on konflikti. L:n ja ystävien tuella olen riuhtaisemassa itseäni irti, tekemässä
tilaa tulevaisuudelle. Se ei ole helppoa, ei sen kuulukaan olla helppoa.
Muutokset on aina vaikeita, usein kaoottisia ja vastenmielisiäkin, tapeellisia
kuitenkin. Haluan keskittyä siihen minkä itse koen tärkeäksi. Säästää
voimavaroja tulevaan ammattiin, perheeseen, asioihin jotka koen tärkeiksi.
Suomikoulu ei ole kuitenkaan lähellä omaa sydäntä. Tuntuu pahalta pahoittaa
mieliä ja olla – itsekäs. Mun oma lauma on lauma pieniä jenkkejä. Ne ei puhu
suomea, ne ei koe olevansa suomalaisia, eihän ne oikeestaan ole koskaan edes
olleet Suomessa. Mä en koe sitä kovin tärkeäksi. Mä haluan että lauman juuret
kasvaa tänne, että ne tunkee juurensa syvälle tähän multaan ja kokee olevansa
täältä. Mä haluan että ne kokee itsensä ennen kaikkea amerikkalaisiksi,
imigranttien lapsiksi mutta amerikkalaisiksi. On tullut aika tehdä pesäero
siihen mitä en koskaan oikeastaan kotipesäksi kokenutkaan. Nyt pitäis
kirjoittaa se irtisanoutumiskirje, mä oon kertakaikkisen huono niissä...
onneksi vastapuoli ei kauheesti jättänyt vaihtoehtoja.
lauma meets "Tiny"...Mä haluan säästää viikonloput tähän... |
Ruokasäpsy - Marikan sanoin - pitää pintansa, en varmaan anna periks... oon saanut ne jo syömään jauhelihapitsaa, kalkkunaquesadilloja, hernekeittoa, tänään oli vuorossa nuudelit... Kahta jälkimmäistä pitää vielä vähän treenata.
meillä on TAAS pahaa ruokaa |
udon nuudeleita, herneitä, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa, tomaatteja, kanaa, valkosipulia, maapähkinöitä - ehkä vähän liioitellun kunnianhimoista |
M:n versio |
Kirjoitit kauniisti tuosta conflictista. Olen varma, etta teet oikean paatoksen jattaessasi Suomi koulun, ja focusing on your new career.
VastaaPoista"Change is the essence of life. Be willing to surrender what you are for what you could become.”
Kiitos Nina! Päätös on ihan varmasti oikea, toisten väistämätön loukkaantuminen vaikeaa :(
PoistaIhanan terveellisen oloinen nuudeliateria! Ilahduin, kyllä se siitä pikku hiljaa!
VastaaPoistaMukava kirjoitusosuus kirkostasi! Itsellenikin oma kirkkomme on tärkeä ja tykkään kovasti näistä uskonnollisaiheisistakin juttutuokioista.
Iloista päivää! :)
Suviannna
Kiitos, pieniä askeleita eteenpäin ruoka-asiassa ja muussakin.
PoistaHei!
VastaaPoistaMillasia kurpitsakakkuja? Hyviä ohjeita kaivataan aina!
Meillä paistan kurpitsat (tuollaset pitkulaiset kesäkurpitsat) aina pannulla "pihveiksi" joita syö aikuiset + 1/3 lasta.
Siiri
Zucchini Bread
Poista3 cups all-purpose flour (7,5dl - laitan ainakin puolet täysjyvävehnää)
1 teaspoon salt
1 teaspoon baking soda
1 teaspoon baking powder
3 teaspoons ground cinnamon
3 eggs
1 cup vegetable oil (2,4dl)
2 1/4 cups white sugar (laitan vaan puolet eli noin 2,5dl)
3 teaspoons vanilla extract
2 cups grated zucchini (5dl)
1 cup chopped walnuts (en laita pähkinöitä ollenkaan)
Directions
Grease and flour two 8 x 4 inch pans. Preheat oven to 325 degrees F (165 degrees C).
Sift flour, salt, baking powder, soda, and cinnamon together in a bowl.
Beat eggs, oil, vanilla, and sugar together in a large bowl. Add sifted ingredients to the creamed mixture, and beat well. Stir in zucchini and nuts until well combined. Pour batter into prepared pans.
Bake for 40 to 60 minutes, or until tester inserted in the center comes out clean. Cool in pan on rack for 20 minutes. Remove bread from pan, and completely cool.
Ole hyvä :)
Kiitos! Pakko kokeilla :)
Poista