resepti

Mulla on lita kommentteja vastaamatta - ei lukematta, mutta vastaamatta - lupaan palata niihin ja vastata.

Ulkona sataa. Todennäköisyys vesisateelle elokuun toisena on olemattoman pieni, niin tapahtuu ehkä parinkymmenen vuoden välein.

Pojat jää kotiin kun me M:n kanssa aamulla lähdetään. Me ajetaan tapaamaan sitä psykiatria, sitä joka ei ota uusia potilaita ja joka on taitava ja kuuluisa ja kokenut, sitä joka lupasi lopulta tavata M:n. Me istutaan vastaanotolla melkein kaksi tuntia. Aluksi M ottaa lelut sen leluhyllystä ja järjestää ne. Sit M haluu piirtää. Se valitsee huolellisesti värikynä laatikosta, haluaa terottaa ne ja järjestää ne oikeaan järjestykseen. Se piirtää kukan terälehden ekalla kynällä, sit varren toisella ja toisen terälehden toiselle puolelle vartta kolmannella kynällä... Kuin puolihuomaamatta se vastailee samalla lääkärin kysymyksiin. Ennen vastausta se katsoo muhun kuin varmistaakseen että voi vastata ja vastattuaan se haluaa taas varmistaa että vastaus oli oikea. Välillä mä tarkennan kysymystä M:lle tai autan sitä vastaamaan. Pääsääntöisesti se puhuu ihan itse. Muutaman kysymyksen CB esittää mulle.

Me puhutaan perhetilanteesta, sukurasitteista, siitä kuinka monelle sukulaiselle uskon että voitaisiin antaa jonkin sortin diagnoosi – aika monelle, itselle mukaanlukien. Jostainhan nää on geeninsä saaneet. Me puhutaan M:n peloista ja siitä kuinka se nukkuu maailman turvallisimmassa paikassa. Me puhutaan nukkumisesta ja lapsista yleensä, me puhutaan koulusta ja koulukavereista, leikistä ja leikittömyydestä – siitä kuinka M:n leikit perustuu ”käsikirjoitukseen”. Me puhutaan syömisestä ja syömättömyydestä ja O:sta ja K:sta. Se kysyy M:n pakko-oireista. Me käydään läpi kaikki ja vähän päälle ja sit vielä vähän lisää.

Kun me puhutaan peloista, M keroo heränneensä tänään maanjäristykseen. Se kertoo pelänneensä ukkosta toissapäivänä ja odottavansa tornadoa. Tornadoja ei tule, ukkonen oli – ja iso sellainen – maanjäristys olisi voinut olla. Se kertoo kuinka pelkää tuulta ja että puut kaatuu, se puhuu tulvista ja siitä kuinka ruokaan voi tukehtua.

Josakin vaiheessa M on siirtynyt mun syliin, se kiehnää siinä ja vääntää ja kääntää ja päätyy lopulta kierimään lattialle. Lääkäri mainitsee ohimennen aistihakuisesta toimintamallista – joo.

Lopulta lääkäri alkaa puhua. Se suosittelee M:lle lääkitystä. Sen mielestä ahdistuslääkitys on tarpeellinen ja varmaan olis aiheellista lykätä myös koulun aloittamista muutamalla viikolla.  Se kertoo mahdollisista sivuvaikutuksista, komplikaatioista ja siitä mistä tietää että annostus on sopiva. Seuraavaksi keskustellaan lääkitysvaihtoehdoista ja me poistutaan M:n kanssa resepti kourassa. Me palataan takaisin vastaanotolle kolmen viikon päästä.

Hetkeä myöhemmin mä istun autossa sen pienen tytön kanssa. Se on väsynyt tapaamisestaan, eikä mikään oo hyvin. Milloin mä ajan väärin tai iPadi ei toimi oikein tai... automatkan aikana se saa kuitenkin itsensä koottua ja me käydään yhdessä kaupassa ja jätskillä. Mä katson sitä kun se syö sitä jäätelöään ja mietin et miten ihmeessä me ollaan tultu tähän. Miten ihmeessä mun lapseni – vain viisivuotias – tarvitsee mielialalääkityksen selviytyäkseen elämässä, eihän viisivuotiaan pitäisi kokea joutuvansa selviytymään yhtään mistään. Mä haluaisin ottaa sen syliin ja suojella, haluaisin niin kovasti rakastaa sen ehjäksi mutta en osaa, siihen mulla ei ole kykyä eikä valtaa. Suren taas pienen palasen sitä erityilapsenvanhemman salaista surua.