perjantai 2. elokuuta 2013

resepti

Mulla on lita kommentteja vastaamatta - ei lukematta, mutta vastaamatta - lupaan palata niihin ja vastata.

Ulkona sataa. Todennäköisyys vesisateelle elokuun toisena on olemattoman pieni, niin tapahtuu ehkä parinkymmenen vuoden välein.





Pojat jää kotiin kun me M:n kanssa aamulla lähdetään. Me ajetaan tapaamaan sitä psykiatria, sitä joka ei ota uusia potilaita ja joka on taitava ja kuuluisa ja kokenut, sitä joka lupasi lopulta tavata M:n. Me istutaan vastaanotolla melkein kaksi tuntia. Aluksi M ottaa lelut sen leluhyllystä ja järjestää ne. Sit M haluu piirtää. Se valitsee huolellisesti värikynä laatikosta, haluaa terottaa ne ja järjestää ne oikeaan järjestykseen. Se piirtää kukan terälehden ekalla kynällä, sit varren toisella ja toisen terälehden toiselle puolelle vartta kolmannella kynällä... Kuin puolihuomaamatta se vastailee samalla lääkärin kysymyksiin. Ennen vastausta se katsoo muhun kuin varmistaakseen että voi vastata ja vastattuaan se haluaa taas varmistaa että vastaus oli oikea. Välillä mä tarkennan kysymystä M:lle tai autan sitä vastaamaan. Pääsääntöisesti se puhuu ihan itse. Muutaman kysymyksen CB esittää mulle.



Me puhutaan perhetilanteesta, sukurasitteista, siitä kuinka monelle sukulaiselle uskon että voitaisiin antaa jonkin sortin diagnoosi – aika monelle, itselle mukaanlukien. Jostainhan nää on geeninsä saaneet. Me puhutaan M:n peloista ja siitä kuinka se nukkuu maailman turvallisimmassa paikassa. Me puhutaan nukkumisesta ja lapsista yleensä, me puhutaan koulusta ja koulukavereista, leikistä ja leikittömyydestä – siitä kuinka M:n leikit perustuu ”käsikirjoitukseen”. Me puhutaan syömisestä ja syömättömyydestä ja O:sta ja K:sta. Se kysyy M:n pakko-oireista. Me käydään läpi kaikki ja vähän päälle ja sit vielä vähän lisää.

Kun me puhutaan peloista, M keroo heränneensä tänään maanjäristykseen. Se kertoo pelänneensä ukkosta toissapäivänä ja odottavansa tornadoa. Tornadoja ei tule, ukkonen oli – ja iso sellainen – maanjäristys olisi voinut olla. Se kertoo kuinka pelkää tuulta ja että puut kaatuu, se puhuu tulvista ja siitä kuinka ruokaan voi tukehtua.

Josakin vaiheessa M on siirtynyt mun syliin, se kiehnää siinä ja vääntää ja kääntää ja päätyy lopulta kierimään lattialle. Lääkäri mainitsee ohimennen aistihakuisesta toimintamallista – joo.

Lopulta lääkäri alkaa puhua. Se suosittelee M:lle lääkitystä. Sen mielestä ahdistuslääkitys on tarpeellinen ja varmaan olis aiheellista lykätä myös koulun aloittamista muutamalla viikolla.  Se kertoo mahdollisista sivuvaikutuksista, komplikaatioista ja siitä mistä tietää että annostus on sopiva. Seuraavaksi keskustellaan lääkitysvaihtoehdoista ja me poistutaan M:n kanssa resepti kourassa. Me palataan takaisin vastaanotolle kolmen viikon päästä.


Hetkeä myöhemmin mä istun autossa sen pienen tytön kanssa. Se on väsynyt tapaamisestaan, eikä mikään oo hyvin. Milloin mä ajan väärin tai iPadi ei toimi oikein tai... automatkan aikana se saa kuitenkin itsensä koottua ja me käydään yhdessä kaupassa ja jätskillä. Mä katson sitä kun se syö sitä jäätelöään ja mietin et miten ihmeessä me ollaan tultu tähän. Miten ihmeessä mun lapseni – vain viisivuotias – tarvitsee mielialalääkityksen selviytyäkseen elämässä, eihän viisivuotiaan pitäisi kokea joutuvansa selviytymään yhtään mistään. Mä haluaisin ottaa sen syliin ja suojella, haluaisin niin kovasti rakastaa sen ehjäksi mutta en osaa, siihen mulla ei ole kykyä eikä valtaa. Suren taas pienen palasen sitä erityilapsenvanhemman salaista surua. 


6 kommenttia:

  1. Voi että on varmasti stressaavaa ja isoja päätöksiä joudut tekemään!

    Meidän perheessä oli vähän samankaltainen tilanne, kun esikoinen oli vielä alle kouluikäinen. Se sai jo nuorena autismin kirjon diagnoosin ja sen syöminen oli tosi ongelmallista.Monenmoisia pelkojakin sillä oli yms muuta vaikeaa. Yksi lääkäri halusi määrätä sille Ritalin -nimistä lääkettä.

    Aattelin, etten halua alkaa noin nuorelle syöttämään tuollaisia voimakkaasti psyykeen ja koko elimistöön vaikuttavia lääkkeitä. Niissä on omat rankat mahdolliset sivuvaikutuksensakin ja kaikkia mahdollisia tulevia haittoja ei edes tunneta.

    Niinpä päädyin käyttämään klassista homeopatiaa rakenteellisena hoitona ja se auttoi vähitellen tosi hyvin. Toki oli toimintaterapiaakin siinä ohessa. Kemiallisia lääkkeitä emme antaneet ollenkaan.

    Vaihdoimme myös toiselle lääkärille ja myöhemmin muut lääkärit ovatkin kiittäneet ratkaisuamme onnistuneeksi. Autismin oireet ovat sittemmin niin lieventyneet, etteivät lääkärit kuulema enää edes laske, että diagnoosiin vaadittavat kriteerit täyttyisivät lapseni kohdalla lähellekään.

    Lapsen koulu sujuu hyvin, harrastuksia ja ystäviä on ja hän voi psyykkisestikin hyvin. Joitain pikku erikoisuuksia voi välillä vielä havaita, mutta ei enää mitään vakavaa ja haitallista elämälle. Takana on nyt siis vuosien homeopaattinen hoito.

    Tuli vain mieleen, että olisi ehkä tälläinenkin vaihtoehto, että kysyisitte ns second opinionin joltain lääkäriltä, joka on myös klassinen homeopaatti, jotta saisitte arvion voitaisiinko M saada kuntoon luonnonmukaista tietä kuten esim oma lapseni saatiin. USA:ssa on tietääkseni paljon laadukasta alan asiantuntemusta.Enemmän ja parempaakin kuin täällä Suomessa.

    Toivottavasti en loukannut, kun tyrkytin tälläistä vaihtoehtoa yhtenä mahdollisuutena. Olemme vain olleet melko samanlaisessa tilanteessa ja tiedän, että ei tunnu helpolta ajatus antaa lapselleen psyyken lääkkeitä. Jos vain löytyisi joku muu mahdollisuus...

    Tai jos nyt aloitatte tuohon tyyliin, onhan mahdollista siinä sivussa kartoittaa näitä pehmeämmän tyylin vaihtoehtoja ja ehkäpä siirtyä niihin myöhemmin.

    Itse olin jo aiemmin, ennen lapsen syntymää, hyvin perehtynyt homeopatiaan ja tiesin laadukkaan homeopatian suurista vaikutusmahdollisuuksista jopa isoihinkin terveysongelmiin ja vakaviinkin sairauksiin.
    Siksi minun oli keskimääräistä helpompi uskaltaa kokeilla muuta kuin tuo tietty lääkäri suositteli. Muutenkin olen päätynyt usein epätyypillisiin ratkaisuihin, jotka ovat kuitenkin osoittautuneet kannattaviksi.Olen hyvin kriittinen kemiallisten lääkkeiden apuun monissa tilanteissa.

    Mutta tosiaan, toivottavasti hyvää tarkoittava vinkkini ei ahdista lisää stressaavassa tilanteessanne ja ymmärrän, että voi olla psyykkisesti helpointa mennä tuollaisen kuuluisan ja tasokkaan lääkärin maineessa olevan psykiatrin ohjeiden mukaan.

    Niin tai näin valitsettekin olen hengessä mukana ja seuraan päivittäin kuulumisianne ja erityisesti M-tyttösen tilanteen kehitystä. Olette niin suloinen ja kiinnostava perhe ja toivon todella teille kaikkea hyvää, ihan parasta!

    toinen M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että olette saaneet homeopatiasta apua. En missään tapauksessa halua sulkea luonnonlääketiedettä ulkopuolelle, mutta tässä tilanteessa en osaa valita toisinkaan tilanteen ollessa niin akuutti kuin se meillä tällä hetkellä on. Mun käsityksen mukaan Ritalin on ADHD/ADD-lääke ja sinällään erikoinen valinta kuvaamassasi tilanteessa. M:n lääkitys on periaatteessa masennuslääke, jota käytetään tuloksekkaasti myös ahdistuksen hoitoon. Lääkkellä on myös ruokahalua lisäävä vaikutus. Käsittääkseeni Ritalinin yleisimpiä sivuvaikutuksia on ruokahalun katoaminen ja usein lisääntynyt ahdistus. Ymmärrän oikein hyvin että jätitte lääkkeen ottamatta.

      Poista
  2. Voimia haastavaan tilanteeseen! Lopulta tilanne varmastikin helpottaa tavalla tai toisella.

    Sinulla on Yksis todella hieno blogi. Olet niin avoin, että elämäänne on helppo eläytyä ja osaat myös erittäin hyvin kirjoittaa ja kuvailla tuntojasi.

    Täällä on meitä monia lukijoita, jotka olemme hengessä mukana ja toivomme kovasti, että elämäntilanteenne helpottuu. Ja onhan teillä kaikkien haasteiden keskellä niin paljon sitä iloakin. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan varmasti palaset lopulta loksahtaa kohdalleen, joskus sen odottaminen on vaan vaikeaa. :) Meillä on ollut ihana kesä... paljon ulkoilua ja uimista, mahtava pohja syksyn koitoksiin.

      Poista
  3. Miettikää rauhassa asioita- varmasti osaatte M:n vanhempina tehdä oikeat ratkaisut.Voimia ja suojelusenkeleitä elämäänne! Minustakin olet häkellyttävän avoin, rehellinen ja varmasti monia erityislasten vanhempia voimauttaa lukea kirjoituksiasi- itseni mukaanlukien. Halauksia! Marketta

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.