torstai 1. elokuuta 2013

menneitä vuosia kulunutta aikaa

Aloitan jutun penkomalla kaappia ja etsimällä vanhoja kalentereita ja muuta tilpehööriä. Vuodet vierii niin huimaa vauhtia ettei pieni ihminen mitenkään voi muistaa kuin pääpiirteittäin koska jotakin tapahtui – noin suunnilleen... Toisaalta on kätevää olla se sentimentaalinen hamsteri, jolla on tallella kaikki vuodesta 1988, lukuunottamatta vuoden -99 kalenteria.


laatikollinen muistoja



Elokuu 1999



Kuten sanottu, vuoden -99 kalenteri puuttuu, yhdistän siis elämää katselemalla kuvia ja selailemalla edellisen ja tulevan vuoden päivyreitä. Kalenterittakin tiedän, että elämä rämpi syvissä vesissä ja ehkä on parempikin ettei siltä vuodelta ole paperia... Musta tuntuu etten pääse tästä ajankohdasta yli enkä ympäri, en osaa sanoa mitään, en muista mitään. Tiedän olleeni ahdistunut, masentunut, loppuunajettu. Oli vain ajan kysymys, koska seinä tulisi vastaan. Siihen meni vielä kauan, seuraavan vuoden heinäkuun alkuun. Hain epätoivoisesti onnea väärästä paikasta, olin onneton ja hallitsin – tai luulin hallitsevani - kaoottista elämääni syömättömyydellä, olin sairas.



vasen kuva on kesältä 1998, oikea joululta 2000


Huhtikuu 2003




Elettiin ekaa kevättä täällä. Elämä oli uutta ja ihanaa ja ihmeellistä. Siihen aikaan täällä oli varsin virkeät lähetettyjen työntekijöitten seurapiirit ja huolimatta siitä että me nyt ei koskaan oltu ekspatteja vaan tultiin suoraan jäädäksemme, oli helppoa löytää ystäviä vastamuuttaneista. Ihmisiä tuli ja meni ja osasta jäi elämän mittaisia ystäviä. Toiset lähtivät ja unohtuivat. Siltä keväältä muistan kaikkien näiden vuosien jälkeenkin miten rankkaa on jatkuva pakkoseurustelu. Jokaiseen kutsuun tartuttiin, kaikki uudet kutsuttiin kylään... etsittiin ystäviä täydellä teholla.

Laukkasin maahanmuuttovirastossa hoitamassa työlupa-asiaa. Se minkä piti olla nopeeta, helppoa ja yksinkertaista oli loppupeleissä kaikkea muuta ja asiaa virastoon tuli useampaan kertaan. Eka hakemus tais hukkua, toisessa oli kirjoitusvirhe – ei mun. Kolmannessa oli kirjoitusvirhe ja lopulta sain työlupani. Ilman työlupaa ei voi saada palkkaa ja tein töitä vapaaehtoisena YMCA:lle ja Suomikoululle.

Kauppojen hyllyt notkuivat muffinseja, friteerattua kanaa, uusia karkkeja ja kaikkea ihanaa ja uutta. Niitä syötiin kaksin käsin ja siltä näytettiinkin. Niin käy useimmille ensimmäisen puolen vuoden aikana. Sen ajan jälkeen en ole tainnut kertaakaan syödä näitä paikallisia muffareita, sen enempää kuin niitä ”chicken bucketejakaan”.

Viikonloput ja lomat kierrettiin nähtävyyksiä, retkeiltiin luonnossa ja tutustuttiin uusiin ihmisiin. Me oltiin taas onnellisia, köyhiä, mutta onnellisia. Huhtikuussa 2003 oltiin vielä jalat suomessa ja vietettiin pääsiäinen pitkänä, suomalaisittain – ekaa ja vikaa kertaa.

18.9.2009





Oli perjantai, mulla alkoi kuukautiset ja L:n polvi leikattiin.

Me oltiin M:n kanssa yliopistosairaalan päiväkirralla aamuseitsemästä iltayhdeksään. Ensin odotettiin leikkausvuoroa useita tunteja ja taas useita tunteja ja sit leikattiin ja leikattiin ja lopulta L oli heräämössä ja me odotettiin M.n kanssa siellä odotushuoneessa L:n tokenemista. M oli 17kk:n ikäinen ja jaksoi koko päivän aivan tolkuttoman hyvin. Sellainen se on aina ollut, tiukan paikan tullen se pystyy ihan mihin vaan. Lopulta ajoin tokkuraisen miehen ja väsyneen lapsen kotiin ja ryhdyin vaihtamaan L:n polven jäähaudetta sen säädetyn puolentoistatunnin välein.

T kuoli kesäkuussa ja sen jälkeen elämä keskittyi pakkomielteisesti uudelleen raskautumiseen. Olin kesän aikana löytänyt netistä keskusteluryhmän ja olin aktiivijäsen. Me puhuttiin raskaudenkeskeytyksen jälkeisestä valtavasta tyhjyydestä, elämän kokoisesta surusta ja samalla haaveiltiin uudesta raskaudesta kauhun sekaisin tuntein. Tästä ryhmästä olen löytänyt itselleni viisi naista joiden kanssa pidän yhteyttä edelleen päivittäin. Yhdessä jaetaan elämän ilot ja surut, syntymät ja kuolemat.




Paria päivää aiemmin olin testannut negan hoitokierrosta ja siirtynyt odottamaan ekaa kiertopäivää. Nämä kuukautiset olivat merkittävät. Tiistaina aloitin lääkityksen, seuraavan viikon keskiviikkona olu ultra, perjantaina uusi ultra, sunnuntaina seuraava. Muistan ikuisesti miten ajoin sunnuntaina itkien kotiin ja valmistauduin henkisesti ensimmäiseen IVF-hoitoon. Kohdussa oli nestettä eikä mahdollisesti hedelmöittyvän munasolun kiinnittymisestä ollut juurikaan toivoa. Hoitoa ei kuitenkaan keskeytetty vaan inseminaatio tehtiin maanantaina, lokakuun 5. Seitsemäntoista päivää myöhemmin, meillä oli kansalaisuushaastattelu ja samana aamuna tein positiivisen raskaustestin, joka vahvistettiin vielä samana päivänä veritestillä. Noin 32 viikkoa myöhemmin meille syntyi kaksi poikaa.

nääkin mä hullu olen säästänyt


Aika kului M:n ja ystävien kanssa. Leikkauksen jälkeen hoidin L:llää viikonlopun ja maanantaina se tais lähteä jääsysteemeineen takaisin töihin, vai oliskohan se tehnyt töitä kotoa. Autossa me molemmat – siis minä ja L – valmistauduttiin tulevaan haastatteluun kuuntelemalla mahdollisia haastattelukysymyksiä cd-levyltä ja kotona luettiin niitä samoja kysymyksiä vihkosesta. Sata kysymystä piti opetella ulkoa vastauksineen, haastattelussa kuusi pitäisi osata vastata oikein. Vastasin jokaiseen kysyttyyn kysymykseen oikein, jo ennen kuin haastattelija oli päättänyt kysymyksensä. Lokakuun 29. vannoin valani ja minusta tuli amerikkalainen.



17.7.2010





Lauantai ja kalenteri ammottaa tyhjyyttään. Jannut oli sekoittaneet pakan kuutta viikkoa aiemmin – no, kyllä se pakka meni sekaisin jo kauan ennen syntymää – ja oltiin asuttu meidän kodissa viisi kokonaista viikkoa.



Kuluneella viikolla olin laukannut laumani kanssa reumatologilla, jälkitarkastuksessa ja edellisenä päivänä hematologilla. Hematologin päätös siitä ettei veren geenimutaatio tule aiheuttamaan ongelmia, ja että pärjään ilman verenohennusta jatkossa osoittautui vääräksi kaksi vuotta myöhemmin.

Viimeisetkin auttavat kädet oli hyvästelty viikkoa aiemmin ja L oli jo tukavasti takaisin töissä isyyslomaltaan. Mä opettelin hanskaamaan pullomerta ja kolmen laumaa ihan itsekseni. Opettelin kulkemaan kolmen kanssa, kaukalot rattaisiin, M käsipuoleen ja lääkäriin, kauppaan, puistoon... Ensimmäinen mitä tulee mieleen tolta ajalta oli se, että onneksi pojat nukkui. Ne nukkui puoliltaöin kuuteen, ja L:n hoitaessa viimeisen pullorundin puolenyön aikaan mä sain nukkua, sen minkä M antoi. Toinen minkä muistan on se hyinen vastaanotto jonka pojat sai siskoltaan. Muistan olleeni kateellinen kaikista niistä isoistapienistä isosiskoista, jotka halaili ja pussaili vauvaa tai vauvojaan ja osallistui sen minkä osasi. Muistan kuinka tädit kaupassa aina ensin kysyi et onko M ihana äidin pikku apulainen... ei ollut, ei mun mielestä kyllä tarvinnutkaan. Onhan se kuitenkin kai niin että lapselle se sisaruksen – saati sitten kahden – syntyminen on vähän sama kuin L tois toisen vaimon taloon ja odottais mun ottavan sen vastaan ilolla ja rakkaudella. Tosiasiassa oli kuitenkin hetkittäin haasteellista valvoa ettei M hyppinyt poikien päällä, lyönyt tai tuuppinut... muistan että L oli sitä mieltä et M vähän vanhempana vielä työntää pojat portaista alas. M oli selkeästi päättänyt eliminoida tulokkaat.

Poikien hoitaminen oli enemmän tai vähemmän mekaanista, neljän tunnin välein pulloa suuhun, vaipanvaihto ja koliikkikeinuun kiikkumaan. Paljon muuhun en ehtinyt tai pystynyt. Jokainen kerta kun katsoin pieniä miehiäni muistin sen pienen pojan, joka ei koskaan tullutkaan. Mietin miltä se olis näyttänyt, minkälainen se olis ollut. Olisin varmasti imettänyt. Myöhemmin samana kesänä kävin surupsykologilla käsittelemässä T:n menettämistä ja siitä oikeastaan lähti mun ja poikien läheisen suhteen rakentaminen. Kyllähän mä niitä jo aieminkin rakastin, omalla tavallani, vaan niin täynnä tuskaa ja uupumusta että pidin itseni etäämmällä ja keskityin M:aan. M oli kuitenkin joutunut jo pitkään odottamaan, odottamaan sitä että sen äiti ei enää makaa sohvalla-sängyssä-sairaalassa.

Alun alkaenkaan en halunnut toista lasta, L ei halunnut kahta kerralla. Elettiin myllerryksessä ja yritettiin sopeutua siihen etä meitä on viisi. Elämä laosen synnyttyä on aina enemmän tai vähemmän sekaisin sen ensimmäisen vuoden ja meilläkin riideltiin paljon, oltiin väsyneitä ja uuden edessä peloissammekin. M:n mukanaan tuoman kokemuksen myötä tiesin kuitenkin että se helpottaa aikanaan.

puistossa heinäkuussa 2010


Lisään vielä yhden päivämäärän – itse. 1.8.2013




Elämä on erilaista. Se on ihanaa ja onnellista. Onhan meillä huolia, sen tietää jokainen joka tätä lukee... huoli K:sta ja ennen kaikkea huoli meidän prinsessasta. Olen kasvanut kohtaan missä ymmärrän miten suuri siunaus oli saada kaksoset. Muistan ystävän silloin aikanaan aina sanoneen ettei kaksosia kaikille anneta ja itse ajatelleeni että mä voisin kiitos vaan ihan mielelläni olla yks niistä kaikista, jotka ei kaksosia saa. Ymmärrän miten tärkeetä meidän perheelle oli saada pojat. Ymmärrän miten paljon ne on meitä kasvattaneet ja katsoessani yksilapsisia autistipeheitä näen myös miten isossa roolissa pojat on olleet M:n kuntoutuksessa, ihan vaan olemalla olemassa. Sitä en varmasti koskaan kykene ihan täysin ymmärtämään, että miten on mahdollista rakastaa jotakin niin valtaisasti ja rajusti kuin äiti rakastaa omaa lastaan, kaikkia kolmea – ehdoitta.

Elämä on siis kiireistä ja onnellista. On kuljettu pitkä matka kipeänkin kasvun lävitse. Olen kasvanut empaattisemmaksi. Olen oppinut olemaan tuomitsematta liian hätäisesti ja ehkä kokonaan. Koen olevani tasapainoisempi ja kokonaisempi, aikuisempi.

Ikeassa lauantaina




Tähän kirjoitukseen minut haastoi Valeäiti. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?
4. Miltä olet näyttänyt?


Minäkin heitän haasteen eteenpäin avonaisena, mutta haluaisin kuulla tarinan ainakin Veeralta, Humanistilta, Marikalta ja Petralta. Jos sinulla on blogi ja tartut haasteeseen, linkkaathan tarinasi minulle, jotta saan sen lukea, Kiitos! Tämä oli hyvin aikaavievä ja antoisa tehtävä, nautin menneessä kulkemisesta ja noihin hetkiin palaamisesta, on palkitsevaa nähdä oma kasvunsa ihmisenä. 




10 kommenttia:

  1. <3

    Ja ihana tuo vika kuva!

    / Älskling

    VastaaPoista
  2. Kiitti Yksis, aina kun tulen blogiisi jaan tanne pitkaksi aikaa, mulla on viela vanhoja teksteja lukematta ja toisinaan plaraan niita unohtuen tanne, tama on ihana blogi ja tanne jaa aina ihan toisella lailla ajatuksiin kuin mihinkaan muuhun. Vastaan haasteeseen kiitos!

    VastaaPoista
  3. Koskettava, hieno kirjoitus!

    Kiitos, siitä!

    Maikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maikku ja kiitos myös aiemmista kommenteista! Vastaan niihin het kun kerkeen :)

      Poista
  4. Vau. Hengästyin taas (tosin perehdyin juuri myös kuukauden ekaan, ihanaa kun sä jaksat!).

    Työn alle tämä päätyy. Vaikea, muttei mahdoton. :)

    VastaaPoista
  5. Ai kauhee, tuli itku. HIeno tarina, kiitos.

    VastaaPoista
  6. Tein haasteesi :)

    http://meistajamuista.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.