tiistai 13. elokuuta 2013

tj 20 tai 32 tai jotain

Koulunalkuun - siis siihen viralliseen - on kaksikymmentä päivää, epäviralliseen ja vahvistamattomaan lukemaan kai 32. Me ollaan aikaa sitten lakattu puhumasta asiasta M:lle, pitäs varmaan joo, mut se ahdistaa sitä ja tässä on nyt ollut tää leikkauskin, eikä se muutenkaan syö. Mä oon tänään juhlinut kun se on syönyt puolitoista palasta banaanikakkua, ilman ”kovia” reunoja. Ei se muuta olekaan syönyt, vähän juustonaksuja, ja vettä. Onhan sen kurkku vielä kipeä, tänään erityisen kipeä... aamuneljästä se heittelehti unissaan ja aamulla heräs lopulta kivusta itkien, siitä huolimatta että sai yön aikana kahdesti kipulääkettä. Onneksi sillä on se syömisterapia, silti mua huolettaa ettei me päästä tästä yli eikä ympäri ja kurkku on ”kipee” vielä ensi vuonnakin.

Se koulunalku. Se on päivä päivältä lähempänä. Se on päivä päivältä lähempänä, vaikka M aloittaisikin koulunsa kaksi viikkoa muita myöhemmin. Tänä aamuna kirjauduin ekaa kertaa vanhempainportaaliin ja täytin vapaaehtoistyöhakemuksen. Se pitää olla tehty vaikkei muuta haluis kuin osallistua mahdollisiin retkiin. Vuosi sitten M:n tulevassa – kai – koulussa oli kaksi aloittavaa luokkaa ja kolmesataa lasta. Nyt niitä aloittavia luokkia on viisi. Kun koulurajoja muutettiin, saa koulu koko meidän naapuruston alakouluikäiset oppilaikseen, muutama sata uutta lasta, ja reilusti uusia opettajia. Mulla ei ole aavistustakaan kuka on M:n opettaja, sitä kun ei oltu kesäkuussa edes palkattu. Mulla ei ole aavistustakaan montako oppilasta sen luokalle tulee ja vahvasti epäilen ettei edes koulun henkilökunta tiedä lopullista lukemaa ennen ekan kouluviikon loppua.  Eikä mulla ole harmahinta hajuakaan siitä tietääkö se tuleva ope M:n erityistarpeista tai kiinnostaako ne edes sitä – todennäköisesti ei. Ei ainakaan tässä vaiheessa.

Mä myönnän et osa tästä on sitä vanhemman ahdistusta isosta koulusta ja tulevasta. Suurin osa on kuitenkin ihan validia kauhua. Sitä kauhua kasvattaa epätietoisuus – kaikesta. Mihin? Milloin? Kuka? Miten? Kuinka? Odotan tietoa siitä minkälaiseen lopputulokseen Neuropsykologi pääsi palaverissaan koulupiirin erityisopetuksenjohtajan kanssa.

Onni on M:n lääkitys. Onni on se että meidät ohjattiin CB:n vastaanotolle ja onni on se että se otti meidät vastaan. On iso onni että lääke toimii. Se että M ei enää pelkää ja ahdistu ihan kaikesta, aivan koko ajan. Me ollaan saatu tutustua ihan uuteen M:aan, sellaiseen joka pyörittelee silmiään, ei välttämättä pysy totuudessa ja uhmaa... me yritetään luotsata meidän uutta versiota M:sta hellällä kädellä. Kai se siis  selviää koulunalustakin - tai sit mullakin on edessä ekavuosi alakoulussa - Kindergartenissa.


Hoen itselleni kuin mantraa, asiat järjestyy... se pärjää kyllä... silti toivoisin että olis lokakuun puoliväli ja voisin katsoa taaksepäin ja todeta että tottakai se meni näin. Tottakai asiat järjestyi ja kaikki meni ihan hyvin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.