Koulunalkuun -
siis siihen viralliseen - on kaksikymmentä päivää, epäviralliseen ja vahvistamattomaan lukemaan kai 32. Me ollaan aikaa sitten
lakattu puhumasta asiasta M:lle, pitäs varmaan joo, mut se ahdistaa sitä ja
tässä on nyt ollut tää leikkauskin, eikä se muutenkaan syö. Mä oon tänään
juhlinut kun se on syönyt puolitoista palasta banaanikakkua, ilman ”kovia”
reunoja. Ei se muuta olekaan syönyt, vähän juustonaksuja, ja vettä. Onhan sen
kurkku vielä kipeä, tänään erityisen kipeä... aamuneljästä se heittelehti
unissaan ja aamulla heräs lopulta kivusta itkien, siitä huolimatta että sai yön
aikana kahdesti kipulääkettä. Onneksi sillä on se syömisterapia, silti mua
huolettaa ettei me päästä tästä yli eikä ympäri ja kurkku on ”kipee” vielä ensi
vuonnakin.
Se koulunalku. Se
on päivä päivältä lähempänä. Se on päivä päivältä lähempänä, vaikka M
aloittaisikin koulunsa kaksi viikkoa muita myöhemmin. Tänä aamuna kirjauduin
ekaa kertaa vanhempainportaaliin ja täytin vapaaehtoistyöhakemuksen. Se pitää
olla tehty vaikkei muuta haluis kuin osallistua mahdollisiin retkiin. Vuosi
sitten M:n tulevassa – kai – koulussa oli kaksi aloittavaa luokkaa ja
kolmesataa lasta. Nyt niitä aloittavia luokkia on viisi. Kun koulurajoja
muutettiin, saa koulu koko meidän naapuruston alakouluikäiset oppilaikseen,
muutama sata uutta lasta, ja reilusti uusia opettajia. Mulla ei ole
aavistustakaan kuka on M:n opettaja, sitä kun ei oltu kesäkuussa edes palkattu.
Mulla ei ole aavistustakaan montako oppilasta sen luokalle tulee ja vahvasti
epäilen ettei edes koulun henkilökunta tiedä lopullista lukemaa ennen ekan
kouluviikon loppua. Eikä mulla ole
harmahinta hajuakaan siitä tietääkö se tuleva ope M:n erityistarpeista tai
kiinnostaako ne edes sitä – todennäköisesti ei. Ei ainakaan tässä vaiheessa.
Mä myönnän et osa
tästä on sitä vanhemman ahdistusta isosta koulusta ja tulevasta. Suurin osa on
kuitenkin ihan validia kauhua. Sitä kauhua kasvattaa epätietoisuus – kaikesta.
Mihin? Milloin? Kuka? Miten? Kuinka? Odotan tietoa siitä minkälaiseen
lopputulokseen Neuropsykologi pääsi palaverissaan koulupiirin
erityisopetuksenjohtajan kanssa.
Onni on M:n
lääkitys. Onni on se että meidät ohjattiin CB:n vastaanotolle ja onni on se
että se otti meidät vastaan. On iso onni että lääke toimii. Se että M ei enää
pelkää ja ahdistu ihan kaikesta, aivan koko ajan. Me ollaan saatu tutustua ihan
uuteen M:aan, sellaiseen joka pyörittelee silmiään, ei välttämättä pysy
totuudessa ja uhmaa... me yritetään luotsata meidän uutta versiota M:sta
hellällä kädellä. Kai se siis selviää
koulunalustakin - tai sit mullakin on edessä ekavuosi alakoulussa -
Kindergartenissa.
Hoen itselleni
kuin mantraa, asiat järjestyy... se pärjää kyllä... silti toivoisin että olis
lokakuun puoliväli ja voisin katsoa taaksepäin ja todeta että tottakai se meni
näin. Tottakai asiat järjestyi ja kaikki meni ihan hyvin.
 |
Kommentit
Lähetä kommentti