risat pois

Meistä ja sinänsä tilanteesta riippumattomista kommelluksista huolimatta päivä meni vielä huomattavasti odotuksia sujuvammin ja paremmin.

Sairaalan risteyksessä oli liikennevalot pois päältä. En ajatellut asiaa sen enempää. En myöskään uhrannut sen kummempia ajatuksia sille että Starbucksin espressokone ei toiminut, enkä edes sille että yläkerrassa oli jotenkin hämärää. Vastaanotossa kuulin että on sähkökatkos, kuulin siksi että printteri ei toiminut. Odottelimme rauhassa ja lopulta M sai rannekkeensa jä mä allekirjoitin sen nipun papereita.

Leikkihuoneessa kaipasin aamukahviani ja kipaisin M:n leikkiessä taas siellä alakerran kahvimäkkärissä laihoin tuloksia, ei sähköä, ei kahvia. Leikkihuoneessa kaipasin kahviani ääneen ja leikkihuoneen leikittäjä kävi hakemassa mulle hoitajien huoneesta kahvin... olen edelleen kiitollinen.

Vastaava leikkaussalihoitaja tuli hakemaan meidät, punnitsi ja mittasi ja kyseli M:lta kysymyksensä. Saatiin oma huone ja jatkettiin valmisteluita. Puhuin anestesiahoitajan kanssa, anestesialääkäri odotti huoneen ulkopuolella koska olin elen puhelimessa pyytänyt mahdollisimman pientä miehitystä M:n hereilläoloaikana. Kirurgi pyörähti pikaisesti tervehtimässä ja anestesiahoitaja jutteli M:n kanssa tulevasta. M sai pidellä naamaria ja yhdistää sen letkuun ja purkaa taas osiin... telkkarissa pyöriM:n toivomuksesta Cars 2. M nukutettaisiin siinä huoneessa. Leikkaussali oli oven takana ja heräämö leikkurin toisella laidalla... sanoisin että hyvin suunniteltu päiväkirranosasto. Autismispesialisti kävi tervehtimässä ovelta ja varmistamassa että kaikki sujuu ja muu tiimi istui penkillä oven ulkopuolella.

tästä mentiin sisään

Sit tuli se mutta. Se sähkökatkos joka jatkui ja jatkui. Leikkuri joo kyllä toimii ja kaikki muukin, mutta leikkurin ulkopuoliset hissit oli jumissa jossakin kerrostenvälissä ja sen takia päivän leikkaukset pysähdyksissä. Vastaleikattua, juuri herännyttä potilasta kun ei ehkä ole kovin turvallista kävelyttää portaissa, eikä myöskään kantaa. Kiroilin hiljaa mielessäni ja juttelin meidän leikkurihoitajan ja anestesiahoitajan kanssa. Molemmat oli mun kanssa samaa mieltä, että M:n kannalta toimenpiteen peruuntuminen olis vähintäänkin epätoivottavaa jos ei suorastaan haitallista. Reipas Anestesiahoitaja lupas selvittää homman ja palas hetkeä myöhemmin huoneeseen kertoen että tavarahissi toimii ja se on tarkoitettu myös katastrofitilanteissa evakuointiin, eli M voitaisiin toimittaa alakertaan sillä.

Viisi minuuttia myöhemmin mä pitelin M:aa sylissä ja silittelin sen purkkahuuruiseen uneen. Sain oman odotushuoneen heräämön oven vierestä ja autismispessu kävi sanomassa että ne hakee mut sillä hetkellä kun M alkaa tunnistaa ympäristöään. Vartin päästä kävi lääkäri kertomassa loistavasti menneestä toimenpiteestä ja kertoi neidon olevan heräämössä. Autismispessu kävi sanomassa että voisin käydä hakemassa M:n lääkkeet alakerran apteekista ja kun palasin yläkertaan pääsin suoraan heräämöön ja sain syliini sangen uneliaan nuoren naisen. Meidän ihana heräämhoitaja jututti M:aa ja mua ja piti meistä ihanaa huolta tunnin verran ja syötti M:lle mehujäätä ja juotti mehua. Tuntia myöhemmin me istuttiin penkillä ulkona – tai M pyörätuolissa – ja puhuttiin ja mietittiin heinäsirkkoja ja Koiraa ja pilviä ja...

Mä oli valmistautunut pahoinvoivaan, uniseen ja sangen onnettomaan pieneen ihmiseen. Sain sen sijaan reippaan prinsessan, joka söi alkajaisiksi kuusi mehujäätä. Vähän myöhemmin elokuvaa katsoessa kaksi annosta käätelöä ja sitten taas mehujäätä. Alkuillasta me jo leikittiin ja pelattiin lautapelejä ja syötiin lisää jätskiä. M on päättänyt telttailla myös tulevan yön. Tälläkertaa mun kanssa. Sopii, kipulääkkeitä siihen pitää kuitenkin pumpata kolmen tunnin välein, joten voin yhtä hyvin telttailla.