Siirry pääsisältöön

eka päivä ekalla

Maanantaina illalla, iltasadun jälkeen kysyin siltä että jännittäkö. Ei jännittänyt – yhtään. Mua jännitti kyllä sitäkin enemmän.

Aamulla se heräs kauan ennen kellonsoittoa, hyppelehti alakertaan ja kysyi et miks mä en herättänyt sitä. En herättänyt koska vielä ei ollut aika herätä. Kysyin jännittääkö? Ei jännitä. Pakkasin eväät, tarjoilin aamiaista, se valitsi itse vaatteensa jumppatuntia ajatellen ja se selvisi jopa siitä rypystä ettei ollut sukkia, puki jalkaansa mun sukat ja oli tyytyvänen. Me oltiin bussipysäkillä jo parikymmentä minuuttia ennen bussin tuloa. Ei oltu yksin, oli siellä muitakin ja monen koululaiset oli nousseet jo aamuyöstä. Kysyin jännittäkö? Jännittää. Sanoin että niin jännittää kaikkia muitakin. Bussijonossa se löysi itselleen kaverin entisestä luokkatoveristaan eikä sitä jännittänyt enää – yhtään.



Olin mä kysynyt siltä haluisko se että ajan sen kouluun. Ei se halunnut. Se halus mennä bussilla. Kyllä mä kysyin siltä et haluisko se et mä ajaisin kuitenkin kouluun ja olisin vastassa kun se hyppää ulos bussista ja me käveltäis yhdessä luokkaan. Se katsoi mua hämmentyneenä ja kysyi; ”Miksi? Miksi sä niin tekisit?” Ymmärsin itsekin miksi tää vaihtoehto tuntui mun rationaalisesta lapsesta aivän käsittämättömältä, eihän siinä ole mitään järkeä. Se meni siis bussilla, ihan itse. Sain kuitenkin luvan hakea sen koulusta.



Me mentiin poikien kanssa O:n koululle tutustumaan. Tehtiin säädetyt tehtävät, mä ahtauduin siihen kääpiöpulpettiin ja täytin taas lomakkeita. Pojat leikki pihalla ja mä juttelin tuttujen opettajien ja vanhempien kanssa.



Jannut jäi L:n kanssa kotiin kun lähdin hakemaan rinsessaa. Seisoin koulun pihalla ja arvoin tuleeko ne koulun ympäri vai läpi. Koulun rehtori, Mr R tuli juttelemaan, kysyi miten viikonloppu meni? Se kysyi helpottiko M:n ahdistus ja tekikö ennakkotutustuminen kouluun tehtävänsä? Sanoin että teki, ja kerroin että aamulla kouluun lähti innostunut lapsi. Mr R kertoi käyneensä M:n luokassa ja M oli kertonut reksille että kivaa on. Todettiin yhdessä että suunnitelma oli selkeästi ollut toimiva ja ratkaisut hyviä.

Kellon soidessa ulos hyppelehti iloinen tyttö täynnä asiaa. Se kertoi että se oli kävellyt aamulla luokkaan ihan yksin, ilman kenenkään apua. Se kertoi että liikuntatunnilla ne oli opetelleet mitä koululiikunta tarkoittaa ja sit ne oli juosseet. Se kertoi että Matildan pussissa oli nukke ja että sen vierustoveri Melody on mukava. Se kertoi että ruokalassa Laran piti istua eri pöydässä koska se on allerginen pähkinöille ja se kertoi että osalla oli ollut eväät ja osa oli syönyt kouluruokaa. Se kertoi kuinka pitkällä välitunnilla sillä ei ollut ketään kaveria – ja mun sydän löi tyhjää ja yhden sadasosasekunnin jo surin - ja sit se oli löytänyt poikien ryhmän ja pyytänyt päästä mukaan niitten leikkiin ja päässyt. Mä kehuin sitä sen kyvystä ratkaista näin valtavan iso ongelma, ja me puhuttiin rohkeudesta ja ystävyydestä ja ulkoleikeistä. Me puhuttiin tytöistä ja pojista ja elämästä yleensä.

Me ajettiin koululta klinikalle sosiaalisten taitojen ryhmään. Ja se istui mun sylissä odottamassa ja me surtiin yhdessä sitä että tänään ja huomenna me nähdään vaan aamulla. Me surtiin ja samalla laskettiin että loppujen lopuksi se on vain kaksi arkipäivää viikossa kun se lähtee aamulla kouluun ja mä lähden töihin ennen kuin se tulee koulusta. Se totes että kaikkeen tottuu – tähänkin – ja että lokakuussa tää tuntuu jo ihan tavalliselle.


Koulu alkoi hyvin. En voisi pyytää enempää. 




Kommentit

  1. Hieno juttu, sulla on rohkee tyttö! Meidan pieni lahtee tarhaan tana syksyna, ens maanantaina tutustumisjakso ja seuraavana maanantaina alkaa normiohjelma, kumpaahan jannittaa enemmin, aitia vai tyttöa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempia vähintään yhtä paljon :) Onnea matkaan ja uuteen elämänvaiheeseen!

      Poista
  2. mikä typykkä! Aivan mahtavan taitava ja rohkea ja kykenevä sanoittamaan itseään!

    Olen paljon miettinyt tuota sosiaalisten taitojen ryhmää, josta kerrot. En tunne tätä suomalaista autismikuntoutus-systeemiä lainkaan, mutta tuntuisi siltä että meilläpäin olisi vähän kaikille lapsille tarvetta harjoitella sosiaalisia taitoja ;)
    Jotenkin kirjoituksistasi tulee hyvin esiin se, miten paljon painoa siellä teikäläisessä kulttuurissa laitetaan sosiaalisille taidoille ja kanssakäymiselle. Se, että siinä maailmassa pärjätäkseen tarvitaan erilaisia taitoja ja hyvin eri tavalla kuin täällä - meidän nurkilla kun pärjää tuollainen gaussin käyrille sijoittuva lapsikin vain ujosti hymyilemällä, olematta itse sosiaalisesti avoin tai aktiivinen. (yhdellä lapsella on puhumaton luokkakaveri...noin niinkuin esimerkiksi. Siis lapsi, joka kategorisesti kieltäytyy puhumasta aikuisten kanssa)
    Jotenkin kuvittelisin - siis asiaa tuntematta - ettei meillä autismi-/as-kuntoutus mitenkään erityisesti keskity tuohon kontaktin hakemiseen tai vastaavaan, vaan pikemminkin muunlaiseen arjesta selviytymiseen. Jotenkin, että se lähtökohta meillä on enemmän "minussa", kun taas siellä teillä enemmän "yhteisökelvollisuudessa"? (vähän huonot sanat...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helsingin Samoissa oli vastikään juttua amerikkalaisesta opettajasta joka työskentelee Ressun peruskoulussa. Siinä jutussa amerikkalainen koulujärjestelmä sai ansaitusti huutia monestakin asiasta, mutta yhtälailla siinä peräänkuulutettiin sosiaalista kanssakäymistä ja sosiaalisten taitojen opettelua suomalaiseen kouluun.

      L kertoo lapsuudestaan tarinaa siitä kuinka koulussa piti pitää esitelmä ja L ei halunnut. Lopulta Anoppi oli laittanut opettajalle lapun ettei L:n tarvitse esitelmöidä. Ehkä kuitenkin olis pitänyt enneminkin harjoitella esitelmän pitämistä kotona. Tänä päivänä joo varmasti harjoiteltaisiinkin, mutta tosiaan sosiaaliset taidot ja esiintymistaito on ihan oma juttunsa, johon täällä keskitytään kouluissakin jo eskarissa. Joka viikko näillä nelöivuotiailla on koulussa "Show and Tell" jossa ne kertoo jostakin itselleen tärkeästä tapahtumasta, lelusta tai harrastuksesta. Ei kovin laajasti, mutta niin että vastaavat koulutovereitten kysymyksiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän