Siirry pääsisältöön

ahdistelija

Joku naapureista postaa naamikseen viestin läheisessä puistossa liikkuneesta lastenahdistelijasta. Suhtaudun näihin aina vähän varauksella, koska usein ahdistelijakategoriaan pääsee yksikseen puistonpenkillä istuskeleva mies, siis tekemättä yhtään mitään sen kummempaa. Istuu penkillä ja katsoo lekkiviä lapsia – yhtäsuuri kuin ahdistelija ja pedofiili.

Tää tyyppi oli kuitenkin lähestynyt useampaa pikkutyttöä ja halunnut leikkiä niitten kanssa kahdestaan. Ekan oli pelastanut äiti, toinen oli kieltäytynyt tästä ilosta ja kolmannen oli hakenut miehen kanssa keinumasta isoveli. Puisto on monen lapsiperheen retkikohde, löytyyhän sieltä myös maatila hevosineen, lehmineen ja possuineen. Kaikkia mainittuja saa käydä taputtelemassa. Miehestä oli tehty ilmoitus poliisille. Poliisi ei kuitenkaan ehtinyt paikalle ennen kuin mies oli jatkanut matkaansa.

Kotonaan kirjoittaja oli selannut seksuaalirikoksista tuomittujen tietokantaa – kyllä täällä kuka tahansa voi käydä katsomassa valokuvat ja tutustumassa rikkeeseen – ja löytänyt puistossa pyörineen miehen. Linkki miehen tietoihin oli viestin alalaidassa.


Kuuliaisesti napsautan linkkiä ja meinaan vetää iltapäiväkahvit väärään rööriin. Mies on K:n viimevuotisen koulukaverin – bestiksen – isä. Nyt sen poika käy M:n kanssa samaa koulua ja mä tervehdin sitä koulunpihalla vähintään joka toinen viikko. Tiedän että niille syntyi syksyllä vauva ja että perheessä on myös muutaman vuoden vanhempi poika. Tämä mies oli meillä poikien synttäreillä viime kesäkuussa. Kaikki ihaili miten välitön se oli lasten kanssa ja leikki. Yritän epätoivoisesti järkeillä tilannetta. Luen sitä sivustoa ja opin että se on kolmannen asteen seksuaalirikollinen, neljäs aste on se kovin, se joka tappaa uhrinsa. Tää oli ”vaan” raiskannut teinitytön veitsellä uhaten. Yritän kuumeisesti miettiä lieventäviä asianhaaroja... Rikoksesta on 30 vuotta. Mies oli silloin parikymppinen. Uhri ei ollut lapsi, vaan teini. Mua kuvottaa.

Tarkistan taustat. Onko se varmasti se? Ehkä se on vaan samannäköinen... Katson kuuluuko osoite meidän koulun alueelle – kuuluu. Kaivan kirjoituspöydän laatikosta koulun puhelinluettelon. Katson onko K:n entisellä koulutoverilla sama sukunimi – kyllä. Katson löytyyko ylemmiltä luokilta toinen poika samalla sukunimellä – kyllä. Ei tästä pääse yli eikä ympäri. Se se on. Teosta on joo kolmekymmentä vuotta. Silti se on raiskannut – veitsellä uhaten – raiskannut teini-ikäisen tytön. Kolmessakymmenessä vuodessa voi tapahtua paljon. Sillä on nyt vaimo ja kolme lasta. Vaimo varmasti tietää, koska mies ei ole töissä. Nyt tiedän miksi se ei ole töissä. Kukaan ei palkkaa seksuaalirikollista, ainakaan kolmannen asteen rikollista.


Maanantaina me taas törmätään koulun pihassa ja mä sanon sille päivää ja vaihdan kuulumiset, mitä muutakaan mä tekisin. 



Kommentit

  1. Voi ei! Toivottavasti joku teki ilmoituksen poliisille, että miehen henkilöllisyys löytyi...jotta poliisi voisi jotenkin toimia. Mitenkäs miehen vaimo. Luuleekohan se, että mies on täysin parantanut tapansa. kannattaisiko sen vaimoa valistaa, että sen mies on pyörinyt puistossa pikkutyttöjen kanssa. ja kuka uskaltaa valistaa, jottei tuo häiriintynyt mies esim kosta. Voiskohan poliisi kertoa vaimolle uusimmista tempauksista vai onkohan se laitonta? Tai voisko ja kannattaisko jonkun laittaa vaimille nimimerkillä postia sen miehen puuhuista? Itse haluaisin tietää, jos mun mies olisi pikkutyttöjen kintereillä ja sitten kyllä haluaisin erota.

    -Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, miehestä ilmoitettiin poliisille, ja ilmoittaja palasi myöhemmin vielä asiaan ja kertoi poliisille tunnistaneensa miehen. On oletettavaa että poliisi ottaa yhteyttä perheeseen.

      Poista
  2. Onpa ahdistava juttu :( Tietääköhän vaimo ollenkaan kenen kanssa elää, vai onko niin sinisilmäinen. Kyllä minä Suomessakin haluaisin tietää jos lähellä asuu rikollisia mutta eihän täällä tuollainen rekisteri menisi läpi, harmi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän