Siirry pääsisältöön

pikkumurrosikä

Mun lapsella on murrosikä. Marika sen puki sanoiksi ja niin se on. Sillä on murrosikä. Mä oon ihan tyhmä. Oikeastaan mä oon aika usein aivan urpo. Sen veljetkin on täysiä älykääpiöitä ja meidän taloudessa kuuluu vuorotellen korkeataajuuksinen käskevä huuto tai tuhahdus yhdistettynä silmien pyörittelyyn. Vakkari kysymys kuuluu; ”mitä sä teet jos mä en tottele?” Kysymys koettelee vanhemmuutta. Niin, mitä mä teen? Toistaiseksi sen voi hätätilassa edelleen napata kainaloon, mutta pian ei enää voi. Kuinka kauan eletty elämä ja ohitse virranneitten vuosien kokemus riittää? Mikä on seuraamus jatkossa? Miten ohjataan tällaista lasta? Lasta jonka tunneälyyn ja emotioihin on totaalisen turhaa vedota.

Eilen kysyin siltä et pitäiskö sen ehkä mennä yksin yläkertaan, kun me kaikki ollaan selkeesti täysin kykenemättömiä, tyhmiä ja kertakaikkisen mahdottomia. Jos me kolme jäätäis vaikka alas ja se menis yksin ylös nauttimaan siitä ettei paikalla oo ketään tyhmää. Ei mennyt.

Tänään se tulee alakertaan ja haluaa auttaa. Sillävälin kun mä nukun lauantaipäivän iltapäivänokoseni, M tyhjentää tiskikoneen ja latoo likaiset sisään, neljällä tarralla. Tuntia myöhemmin se istuu veljensä kanssa ostoskärryissä ja muistuttaa enemmän kaksivuotiasta kuin melkein seitsemänveetä.

Illalla se käpertyy mun kainaloon nukahtaakseen. Yöllä se pitää musta kaksin käsin kiinni. Aamulla se istuu sylissä tovin jos toisenkin. Päivällä se haluaa halata. Hetkittäin se on taas ihan pieni. Se on yhtäaikaa iso ja pieni. Se hakee rajojaan ja tekee pesäeroa muhun niin että rytinä käy, sen mieli ailahtelee kuin kevätsää. Yhdessä hetkessä täynnä rakkautta ja laupeutta, seuraavassa taas tulta ja tappuraa. Mä seilaan maailman parhaan äidin ja täysin kyvyttömän idiootin välimaastossa.


Elämä M:n kanssa on kuin suklaarasia. Koskaan ei tiedä mitä saa ennen kuin haukkaa palasen. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän