Siirry pääsisältöön

yksi kymmenistä miljoonista

M leirin päättäjäisissä tänään


Sain niin osuvan kommentin että vastaan siihen erikseen. Vastaan siihen erikseen, koska olin muutenkin ajatellut tänään tavallaan sivuta aihetta, en ehkä juuri niihin kysymyksiin vastaten, mutta tavallaan kuitenkin.

Meidän perheessä on kolme lasta. Yhdellä on ihan virallisestikin autisminkirjon diagnoosi ja sen rinnakkaislahjana ahdistuneisuushäiriö. Sit on se toinen, K jolla tiedetään jo olevan tarkkaavaisuushäiriö. Se ei ole sellainen vähän vilkas, sellainen joka menis muitten joukossa jos antais mennä. Se on sellainen joka itse kärsii omista oireistaan ja lääkityksestään huolimatta itki mun sylissä eilen, sopertaen ettei tiedä miksi sen on koko ajan pakko tehdä kaikkea kamalaa. K:lla on puolentoistaviikon päästä testipäivä ja sen tuloksena me ollaan toivottavasti viisaampia ja osataan katsoa kokonaisuutta lapsen kannalta järkevämmin. Kolmas on koko elämänsä tullut vähän jälkijunassa. Se oppi kaiken myöhemmin kuin ikätoverinsa, mutta oppi kuitenkin. Osin puheterapeutin, fysioterapeutin ja toimintaterapeutin tuella, mutta oppi. Poika kävelee, kiipeää, juoksee, pukee, riisuu, syö, hyppää... omatoimisesti. Leikkipuistossa O on meidän lapsista ainoa jolla on kyky ratkaista konfliktitilanne vieraan lapsen kanssa. Se on myös meidän lapsista ainoa joka osaa kiusata toista.

O opettelee numeroita


Maailmassa on karkeasti arvioiden 7,125 miljardia ihmistä. CDC:n tietojen mukaan heistä noin 1% osuu autisminkirjolle. Maailmassa on siis jotakuinkin 71,25 miljoonaa autistista ihmistä. Autismi on noin viisi kertaa yleisempää pojilla (1/42) kuin tytöllä (1/189). Sanotaan että autismia on yhtä monenlaista kuin autisteja, ja tavattuasi autistin olet tavannut yhden version autismista. Kärjistäen voitaisiin sanoa että autismia on noin 71,25 miljoonaa versiota.

Monille autisminkirjolaisille yhteistä on ongelmat sensorisen prosessoinnin kanssa. Tähän ryhmään liittyy taas niin sensorinen yliherkkyys, kuin aliherkkyyskin. M kuuluu tässä ryhmään joka pääsääntöisesti hakee aistielämyksiä, ja tarvitsee tavallista voimakkaamman kokemuksen ”kokeakseen”. M nauttii painepeitoista, nopeasta tai intensiivisestä liikkeestä ja törmäilee asioihin saadakseen niistä aistipalautetta. Käytännössä tämä näkyy niin että meidän seitsemänvuotias makaa lattialla tai kieriskelee lääkärin tutkimuspöydällä lääkärikäynnillä. Se kylpee polttavan kuumassa vedessä ja istuu niin lähellä telkkaria että hahmot tulee sisään, niin kuin se itse asian ilmaisee. M:n kipukynnys on myös pelottavan korkea. Toisaalta alushousut tuntuu niin epämukavilta että oon lakannut riitelemästä aiheesta, menkööt ilman. Samoin vaatteista vain muutaman merkin vaatteet toimii, koska ne ei ole liian karkeita.

K hakee aistipalautetta hyppimällä portailta


K taas hakee vastaavasti aistielämyksiä, mutta syö ruokansa mieluiten maustamattomana ja kylmänä. Musiikin pitää olla täysillä, vauhdin pitää olla täysillä, ajaa ja juosta pitää... no, täysillä.  Jo suola tuntuu kuitenkin K:n suuhun mausteiselta. Sensorista integraatiota katsoessa O on meidän keskimäärin aisti-yliherkkä. O peittää korvansa kun K vetää sille vessan. O tarvitsee ruokapöytään kosteuspyyhkeitä, koska se ei voi koskettaa ruokaa, tai jos koskettaa pitää kädet pyyhkiä heti. Yhden ruokailun aikana kosteuspyyhkeitä menee helposti kymmenkunta. O ei kävele paljainjaloin, ja inhoaa edelleen vettä kasvoilla tai ylipäätään päänalueella. Myös kylpyvesi on aina O:n mielestä liian kuumaa. Toisaalta sillä on aina vaatteet kierteellä ja väärinpäin päällä.

K "istuu" katsomassa M:n esiintymistä


Mitä mä haluan tällä sanoa. No sitä ettei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Jos katsotaan M:n autismia kokonaisuutena nähdään monta asiaa.

M ahdistuu, stressaantuu ja ylikuormittuu jatkuvassa sosiaalisessa kontaktissa, kuten kesäleirillä tai sukulaisvierailujen aikana. Leirillä tätä ei kuitenkaan huomaa, eivätkä ne vierailevat isovanhemmat pääse näkemään tätä tilannetta. M suorittaa sosiaalisen kanssakäymisen niillä tiedoilla mitä sillä on. Kokemattomampi kuvittelee että se katsoo silmiin, kokenut tietää että sen katsekontakti tulee ja menee ja mieluiten sitä ei olis ollenkaan. M välttää katsekontaktia, koska niin läheinen kosketus toiseen ihmiseen tuntuu ahdistavalta, ja on sille puhtaasti mekaaninen suoritus.

M ei ymmärrä sosiaalista kanssakäymistä muuten kuin sen minkä on opetellut. Se tietää miten pitää toimia, mutta ei tiedä mitä tehdä jos vastapuoli toimii toisin kuin sen sisäisen manuaalin mukaan on odotettavaa. Usein aikuiselle M:sta välittyy äärimmäisen miellyttävä, hyväkäytöksinen ja tasapainoinen mielikuva. M hakeutuu sosiaaliseen kontaktiin mieluummin aikuisen kuin ikätoverin kanssa ja saattaa hetkittäin olla jopa aika päällekäyvä ja huomiohakuinen. Ei siksi että se olisi oikeasti sellainen, vaan koska siltä puuttuu ne sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa itsensä osana ryhmää. M ei ymmärrä missä kohdassa on aika vetäytyä. M kokee olevansa ainoa niin leirillä kuin luokassakin.

Agressiivisuus liittyy usein – ei aina – autismiin. Se on yleisempää pojilla kuin tytöillä, ihan kuten noin yleensäkin sukupuolten välillä. On yleisempää että mies kuin nainen on agressiivinen. M on aina suhtautunut veljiinsä manipulatiivisesti ja jos pojat ei tee mitä käsketään M on valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen tahtonsa läpi. Tasapainoittaakseen omaa elämäänsä tilanteessa jossa se kokee olonsa stressaantuneeksi se haluaa valjastaa pojat tavallaan välineiksi. Ne on kuin pelinappuloita, joiden pitäis tehdä mitä M:n sisäiseen kuva seuraavaan skeneen määrittää. Jos näin ei tapahdu, on seuraava vaihe väkivalta. M ei koe tekevänsä väärin, vaan sen mielestä pojat toimii väärin kun ne eivät tee mitä hän käskee. M:n empatiakyky on rajallinen.

Empatiakyvystä, tai sen puutteesta hyviä esimerkkejä löytyy kaksi. Se kerta kun M työnsi veljensä naama edellä piparkakkumuottiin. O itki kivusta ja sillä oli piparipoikaposkessa. M pyysi että se siirrettäisiin jonnekin muualle koska meteli häiritsi sitä ja poika oli sitä paitsi likainenkin – verinen. M oli kaksivuotias. Toisella kerralla mä itkin makuuhuoneenlattialla elämän epäoikeudenmukaisuutta. Olin itkenyt piilossani hyvän tovin ennen kuin M löysi mut. Se ei kysynyt miksi itken. Se ei edes huomannut että mä itken. Se tarvitsi mua johonkin ja ainoa sen tekemä huomio, ja siitä seurannut kysymys ole et miksi meidän matto on märkä. M taisi olla kolme, vai oisko ollut neljä. M osoittaa empatiaa tilanteissa joissa se on oppinut että pitää osoittaa kykyä empatiaan. Näissäkin tilanteissa empatia on opittua eikä sisältä kumpuavaa, todellista empatiaa. 

Mitä sääntöihin tulee, M:lla on tarkka sisäinen säännöstö. Ne jotka eivät seuraa tätä säännöstöä - pojat - ansaitsevat tulla palautetuksi ryhmäkuriin. Tämä taas johtaa agressiiviseen käyttäytymiseen. Kaksikosta O saa useammin nenilleen, koska on pojista se joka uhmaa M:n sisäistä koodistoa ja tekee mitä tahtoo huolimatta mahdollisista seurauksista. Kyllä M tietää ettei näin saa tehdä. Kyllä siitä puhutaan ja siitä seuraa toisinaan myös jäähyjä. Syy ja seuraussuhde ei toisaalta toimi M:n aivoissa samoin kuin useimmilla. M on loppuun asti sitä mieltä että hän oli oikeassa ja se vastapuoli väärässä, ja näin ollen hänellä oli täysi oikeus käydä toiseen käsiksi. M on siis sääntöorientoitunut, mutta koodisto ei välttämättä ole se mitä saattais olettaa.

Miksi tämä sitten ulottuu vain omiin perheenjäseniin. Siksi että M välttää sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa ja joutuessaan tilanteeseen jossa sitä ei voi välttää, M valitsee passiivisen tai väistyvän osan. Sille on helpompaa ja luontaisempaa myötäillä näissä tilanteissa.

Eilen illalla Fredde laittoi meille ruokaa. Lapset kutsuttiin pöytään, M vilkaisi lautastaan ja ilmoitti että hänhän on ainakin sata kertaa sanonut ettei syö tota. Fredde sanoo, että tää nyt kuitenkin on tänään tätä ja M työntää lautasen kerta toisensa jälkeen pois. Lopulta Fredde hermostuu, ottaa lautasen ja tyhjentää sen roskikseen. M kirkuu. Se huutaa ja kirkuu ettei sen ruokaa saa heittää pois ja Fredde muistuttaa että neitihän just sanoi ettei se ole ajatellut sitä syödä – IKINÄ. M ilmoittaa kuolevansa nälkään ja Fredde pyytää sitä poistumaan pöydästä. Lattialla makaa kirkuva lapsi, joka kieltäytyy lähtemästä mihinkään ja joka yrittää satuttaa itseään samalla kun kirkuu saadakseen huomiota ja empatiaa.

Fredde kysyy M:lta lähteekö se itse ulos keittiöstä, vai tarvitseeko se apua – pitääkö kantaa? – M kieltäytyy menemästä ja potkii ja kirkuu lattialla hysteerisenä. Tää on se tilanne missä kumpaankin vanhempaan asettuu syvä rauhallisuus. Ainoa keino selvitä näistä tilanteista on lehmänhermot ja rajojen asettaminen; ”Sinä et voi käyttäytyä näin. Sinä häiritset muita. Saat aamulla ruokaa. Sinä et kuole nälkään. Kun olet rauhoittunut me voimme keskustella. Minä rakastan sinua. Me olemme tässä.”

Kun tilanne on rauhoittunut me jutellaan. M:n käytös on viikkoja kestäneen ylikuormituksen tulosta. Siihen sekoittuu isovanhempien vierailu, kaksi viikkoa kesäleiriä, maitoproteiini, uimarinkutka, koiran syntymä ja toisen kuolema, ja moni muu asia. Se on stressaantunut, se on ylistimuloitunut ja räjähtelee. M:n käytös on odotettua ja oletettavaa. 

K saa vastaavia raivareita päivittäin. Sekin on stressaantunut yllämainituista syistä ja siksi sen sietokyky vastoinkäymisille on olematon. Se sai sellaisen autossa, kun isoisä oli täällä. Myöhemmin isoisä puhui asiasta ja B totes että kyllähän maailmaan kiukkua ja ääntä mahtuu. Kyllähän kaikki lapset välillä saa raivarin. Isoisällä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, se totes ettei ole nähnyt moista aikaisemmin. Niinpä. Nää on vähän eri kaliiperia kuin keskimääräiset kiukut. Jos ei olis näitten vuosien aikana tottunut, olis se itsestäkin pelottavaa. M sai tällaisen raivarin ensimmäisen kerran vuodenikäisenä. Se kesti pitkälti toista tuntia ja kaikki jotka sitä seurasivat olivat... hämmentyneitä ja vähän järkyttyneitäkin.

K löytää sisäisen rauhan kuten sisarensa - tekemällä jonoja.


Autismi on kasvanut osaksi meidän perheen elämää. Se on meidän tavallista, eikä sitä osaa enää edes ajatella jotenkin erilaisena. Meidän lapset on tällaisia. Ne tarvitsee vähän erilaiset käyttöohjeet.

Tän perusteella vois kuvitella että M on pelottava villi-ihminen, mutta se on maailman paras ja ihanin. Kaikki pitää siitä. Se käyttäytyy hyvin. Se noudattaa sääntöjä. Se haluaa miellyttää muita ja olla pidetty. Se on koko koulun henkilökunnan lemmikki. Silläkin pitää vaan olla se areena missä se voi purkaa stressiä, rentoutua ja hakea jonkinlaista sisäistä rauhaa. Se paikka on kotona. Kotona ei päde ne samat säännöt kuin maailmassa. On hedelmällisempää ohjata M omaan rauhaan järjestämään legoja tai kyniä kuin rangaista. Rangaistus kun ei M:n aivoissa toimi samalla tavalla kuin on tarkoitus.


M:n ideaalissa maailmassa jokainen päivä olisi samanlainen. Muutos lisää epävarmuutta ja epävarmuus stressiä. Jokainen tavallisesta arkipäivästä poikkeava päivä on muutos. Tähän kategoriaan muutoksesta mahtuu kesälomat, lomat, kyläilyt, vieraat, joulut, pääsiäiset, koulujen alkamiset ja päättymiset – KAIKKI mikä poikkeaa keskimääräisestä päivästä. Stressin aikaansaama häiriökäyttäytyminen lisääntyy siis väistämättä muutostilassa ja 75:n päivän kesäloma on jatkuvaa muutosta – jatkuva stressitila. Jokainen autistisen lapsen vanhempi kavahtaa ajatusta kesälomasta. 


Kommentit

  1. Loistava postaus, kiitos siitä! Musta autismi on vaan niin loputtoman kiinnostavaa ja tällasia lukisi vaikka kuinka paljon.
    Sitä olisin vielä kysyny, että onko M:llä ja K:llä "sisäiset" keinot lopettaa raivokohtaukset?
    Itse oon työskennelly jonkin verran erityislapsien kanssa ennen kuin aloitin alaa opiskelemaan, ja muistan parikin tapausta, jossa raivokohtauksia ei osattu lopettaa.
    Niin pitkään kun lapsi jakso, huuto, riehuminen ja potkiminen vaan jatku, monesti oksentamiseen asti, koska kun se meni liian pitkälle, sitä ei kyetty itse lopettamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sisäisillä keinoilla tarkoitat sitä pystyyke ne lopettamaan raivoamisen ilman aikuisen tukea lienee vastaus jossakin välimaastossa. Kumpikin opettelee edelleen tapoja palata takaisin sieltä raivon ytimestä ja tarvitsee siihen tukea. Tuen kanssa toisaalta me ollaan päästy siihen että tuntien raivareden sijaan puhutaan yleensä kymmenistä minuuteista tai jopa minuuteista.

      Poista
  2. Kuinka antoisa kirjoitus! Ja tiedätkö mitä, joka kerta juttujasi lukiessa mietin kuinka onnellisessa asemassa lapsesi ovat kun olet heidän kanssaan kotona, kotiäitinä. Tätä(kin) juttua lukiessani ajattelin, että kun arki usein on sitä, että lapsi on seiskasta viiteen hoidossa ja sitten syödään ja hetken ollaan rauhassa omissa oloissa niin eihän sillä menolla edes opi omaa lastaan tuntemaan! Sinun jutuistasi välittyy aina rakkaus. Olet lapsillesi äiti isolla äällä. Tulen blogistasi aina niin iloiseksi. -Mia

    VastaaPoista
  3. Tosi hieno ja selventävä kirjoitus, kiitos tästä! Tuli vielä mieleeni ajatus, että vaikka M yleensä kokee omat toimensa oikeutetuiksi ja ei silloin koe syyllisyyttä ja pysty katumaan ja harmittelemaan tekoaan, niin pystyykö M jo joskus myöntämään itselleen ja muillekin, että nyt tosiaan tein väärin ja epäreilusti. Ja pystyykö hän silloin kokemaan syyllisyyttä teostaan ja aidosti katumaan? Jotenkin ajattelisin, että vaikka autisteilla usein onkin alentunut kyky empatiaan ja muihin kuin omiin normeihinsa alistumiseen, niin eikö yleensä (jos ei ole ihan ääriautisti) ainakin välillä lähes kaikki autisminkirjon ihmiset onnistu kokemaan syyllistyyttä teoistaan ja katumaan ja näin ollen aidosti pahoittelemaan tekoaan ja esim ihan tosissaan pyytämään anteeksi? Ja jos ei vielä ihan lapsena niin eivätkö ne aito empatiakyky ja kyky katua ja tuntea syyllisyyttä ole sellaisia ominaisuuksia, joissa autistikin voi kasvaa ja kehittyä lapsesta kohti aikuisuutta kasvaessaan? Kyllähän ns normilapsetkin kasvavat ja kehittyvät näissä asioissa kuten esim juuri empatiakyvyssä ja varmaan sitten autistitkin?

    Olen ainakin luullut, että ainoastaan pyskopaatit eli epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät eivät koskaan pysty oppimaan empatiaa tai kokemaan syyllisyyttä. Nämä ihmiset kuitenkin eroavat autisteista mm siten, että he haluavat kroonisesti tahallaan huijata, valehdella ja hyväksikäyttää saadakseen hyötyä toisista ihmisistä. Sen sijaan autistit ovat yleensä taipuvaisia olemaan äärimmäisen rehellisiä. Useinhan autistit ovat vähän "liiankin" rehellisiä laukaisten ajatuksensa ääneen, vaikka heille itselleen olisi siitä haittaa. Sen sijaan psykopaatit ovat usein taitavia ohjailemaan toisten käytöstä sosiaalisissa tilanteissa ja hämäämään toisia. Heillä voi olla halutessaan sosiaalisia taitoja, mutta he eivät kykene ilmeisesti rakastamaan kunnolla eivätkä välittämään tosissaan muista. Itse olen ainakin tavannut vain sellaisia autisteja, jotka pystyvät kokemaan syvääkin rakkautta ja kiintymystä.

    Onhan toki hirveästi erilaisia autisteja kuten kerroitkin. Oma isäni oli Asperger, mutta "aktiivinen ja erikoinen-alalajin" (Tälläinen autismin alalaji tosiaan luki yhdessä saamassani esitteessä) edustaja eli ei mikään tyypillisin tapaus.

    Suurin osa ihmisistä osaa mielestäni tunnistaa vain sen tyypillisimmän Aspergertyypin eli sosiaalisilta taidoiltaan hieman kömpelön, erityiskiinnostuksen kohteistaan luennoivan, nörttimäisen älykön. Tykkään itse hirveästi Rillit huurussa-sarjasta (taisi olla Big bang tms englanniksi)ja Sheldonhan on ihan tyypillinen Asperger ja tosi viihdyttävä hahmo. Amy taas on yhden sortin naisasperger, ei ehkä tyypillisin tapaus naisaspegeriksi mitä olen lukenut.

    Olen miettinyt, että kyseinen sarja voi olla aika terapeuttinen kokemus autistien lähipiirille ja miksei itse autisteillekin, jos ei ole sitä tyyppiä, että ottaa nokkiinsa. Omilla lapsillani on tätä nykyä jonkin verran Aspergerpiirteitä ja heitä (sarjaa seuraavista toinen ala-asteella vielä ja toinen menee yläkouluun) sarja hauskuttaa kovasti ja uskon, että he ovat jopa oppineet sosiaalisista suhteista sarjan avulla asioita. Joskus puhumme sarjan tapahtumista jäkikäteen ja siitä mitä sosiaalisia virheitä varsinkin Sheldon ja Amy tekivätkään. Esiteini ja teinini ovat oppineet tajuamaan hyvin miksi mikäkin teko ja sanominen ei ollut fiksua ja miten olisi kannattanut toimia. Yksi lähipiirin aikuinen ihminen muistuttaa ihan Sheldonia ja siksi lasten on helpompi suhtautua häneen ymmärtäväisesti. Sheldonhan on ihan symppis ja hauska tyyppi, vaikka onkin samalla aika ärsyttäväkin.

    Puhun välillä lapsilleni, että kyseinen lähipiirin henkilö on tosiaan kuin Sheldon siinä mielessä, että hän ei vaan aina ymmärrä toisia ja osaa käyttäytyä fiksusti, mutta hän ei yleensä tarkoita pahaa, vaikka toimiikin välillä töksäyttävällä ja hieman itsekkään oloisella tyylillä. Sarja on siis monin tavoin terapeuttinen meidän perheelle kuten toisaalta blogisi minulle! Se on kiva ja kiinnostava ja moniin juttuihin voi eläytyä!

    T:Maaria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä M kokee syyllisyyttä ja on oppinut paljonkin empatiaa. Syyllisyys on vaikea tunne M:lle koska se tarkoittaa M:lle samalla epäonnistumista ja epäonnistuminen taas on M:n mielestä ehkä kamalinta maailmassa.

      Empatian kanssa tulee usein ylilyöntejä puolin ja toisin. Se puuttuu vielä silloin kun sitä tarvittaisiin, etenkin jos sattuu itse olemaan, no se syyllinen, ja toisaalta sitä on välillä liiankin kanssa.

      Paras keino lähestyä asioita M:n kanssa on puhuminen. Puhuminen toisaalta auttaa vasta tilanteen jälkeen, kun ollaan jo rauhoituttu. Siinä edetään sosiaalisin tarinoin ja sanoittamalla niin omia kuin muittenkin tunteita.

      Kiitos vinkeistä! Täytyy tutustua. Mä tykkään siitä suomalaisen sairaalasarja "Syke" lääkäristä, Holopainen sen nimi taitaa olla, ja tietty Silta sarjan naispoliisista. On tosiaan viihdyttävää nähdä tuttuja piirteitä ja karikatyyrejä telkkarissa.

      Poista
    2. Kiitti, että kerroit vielä lisääkin! :)

      Täytyykin tutustua millainen tuo Silta-sarja on. Sykekään ei ole kovin tuttu mulle, mutta esikoinen tykkäsi siitä paljon ja seurasi sitä.

      Sen sarjan tarkka nimi enkuksi olikin The Big Bang Theory. Löysin yhden linkinkin aiheesta. Muutkin ovat näköjään miettineet Sheldonista samaa kuin minä.

      http://www.radiotimes.com/news/2015-06-15/is-sheldon-autistic-the-big-bang-theory-actress-mayim-bialik-gives-this-brilliant-respon

      Maaria

      Poista
  4. Aika hurjaa ...musta tuntuu, että sä kerroit juuri mun pojastani. Jokainen, joka meidät tuntee, pitäis mua varmaan hulluna kun sanon näin, mutta mun lapsi on taatusti ainakin lähellä tuota autismin kirjoa. Se vain näkyy - kuten itsekin kirjoitit - eniten kotona, joten tuskin kukaan muu sitä ymmärtää. Eniten olen ollut huolissani juuri empatian puutteesta. Tää lapsi ei ole koskaan välittänyt ihmisistä tai edes eläimistä. Tunnesiteitä on kyllä, mutta esineisiin - vaikka poisheitettyyn ruokaan. Tuttua siis sekin! Voi helkkari, pitänee perehtyä asiaan lisää....

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen kirjoitus. Itsellä on ihan "tavallisia" lapsia, joilla ei ole mitään diagnooseja. Silti monia vastaavia piirteitä heistäkin löytyy. Esim. tuota empatiakyvyn puutetta en ole ihmetellyt pienellä lapsella. Ei meilläkään lapset huomaa jos mä itken tai olen surullinen. Pieni lapsihan on hirmu itsekäs ja vähät muista välittää. Aikuiset opettavat lapselle anteeksipyytämistä ja toisen huomioonottamista. Meillä opetellaan tätä joka päivä ja joskus tämä empatiakyvyn puutoksellisuus käy ilmi kun toinen suurinpiirtein pyytää anteeksi samalla kun lyö siskoa -> tietää siis miten tilanteessa pitää käyttäytyä (eli pyytää anteeksi), mutta tunne ei ole vielä ihan 100% mukana.
    Varmaan melkein kaikki lapset käyttäytyvät erilailla kotona, niinkuin me aikuisetkin, ja siellä kotona annetaan sen oman persoonan näkyä.
    Tarkoitus ei ollut väheksyä teidän arjen haasteita, vaan tuoda esiin että joskus tavallisten lasten kanssa kamppaillaan samanlaisten juttujen kanssa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi