vuosi 2013

Mua on laiskottanut koko viikon… en olis jaksanut ryhtyä tähän jokavuotiseen välitilinpäätökseen ja nyt vuoden viimeisenä aamuna otan itseäni niskasta kiinni.

M halus eilen että meen sen kanssa samaan aikaan nukkumaan, se taitaa olla ihan parhaita juttuja M:n mielestä – saada vetäytyä peiton alle yhdessä mun kanssa. Se sen aloitti, muistelemisen. Se pohti kuinka se ei tammikuussa mene kouluun... ei mennyt tänä vuonna, eikä mene ensivuonnakaan. Tänä vuonna tammikuun alku vietettiin lastensairaalassa – sunnuntaista torstaihin, jos nyt en ihan väärin muista ja sen jälkeen vielä levossa kotosalla. Siitä retkestä on muistona useamman sentin mittainen arpi, siinä lonkkanivelen kohdalla. Se muisti kuinka kipeä se oli, ja kuinka se ei tykännyt siitä yhdestä yöhoitajasta, ja kuinka se ei voinut syödä mitään voimatta pahoin... Katson taaksepäin ja mietin alkoiko se lopullinen matka syömättömyyteen jo tammikuussa. Mä muistan sen hetken kun tajusin että leikkaus kestää ja kestää ja kestää, ihan liian kauan. Muistan sen puhelun leikkaussalista ja siitä alkaneen tapahtumaketjun... me ei oltu lähdössä kotiin, me jäätäisiin sairaalaan ja pojat piti voida tunkea jonnekin... Muistan sen tunteen osastolla kun sain kahvikärrystä ilmaisen kahvin – olisin mä maksanutkin, mutta en päässyt kahvioon – ja toiseen käteen deodorantin. Ystävällisyys ja huolenpito myös meistä vanhemmista oli käsinkosketeltavaa ja herkisti kyyneliin. Ensi vuonna me ollaan Floridassa. On toivottavasti lämmintä ja ihanaa, lomaa.

Haluaisin luntata ja palata katsomaan blogista tai kalenterista menneen vuoden tapahtumia... tiedän että paljon unohtuu. Näin ulkomuistista muistan kuitenkin nehkä ne tärkeimmät, ne joista jäi isompia jälkiä muistoihin ja aikajanalle. Sellaisia pienempiä ryppyjä ja onnenhippusia on elämä täynnä, niitä joita ei sen kummemmin muista tai muistele... onnehippuset kantaa eteenpäin ja rypyt pitää kiinni realismissa.

Se tais olla maaliskuuta tai huhtikuuta kun oli se mammografia. Silloin siihen kaatui maailma, nyt sitä ajattelee olankohautuksella... sattuuhan noita. Mielenkiinnolla odotan kuinka käy seuraavassa mammografiassa, mitä sieltä löytyy tällä kertaa... suurin yllätys olis jos ei löytyis yhtään mitään.

Kevään mittaan kävi myös entistäkin selvemmäksi että K tarvitsee tukea, tai... siis että me tarvitaan tukea K:n kasvattamiseen ja ohjaamiseen. Tällaisen kahden amatöörin voimin päädyttiin lähinnä kaaokseen, turhautumiseen ja riitaan. Tuli aika varata aika evaluaatioihin ja testeihin... terapiaan ja erityisopetukseen, eikä aikaakaan kun K aloitti toimintaterapian ja sai jatkotutkimuslapun myös koulupiiriltä.

Huhtikuussa  M täytti viisi vuotta ja me kokeiltiin uutta lomataloa ja yritettiin rakastaa ja rakastua... ei osattu. Ei osattu sormella osoittaa tai sanoin kertoa mikä ei natsannut miljoonien taalojen talossa, ihanan järven rannalla... olis pitänyt rakastaa Ja rakastua, kaiken järjen mukaan. Olihan siellä kaunista ja lämmintä, puhdasta ja mukavaa. Syksyllä palattiin meren rantaan. Sinne minne me kuulutaan, tuuleen ja tyrskyihin. Suolantuoksuun.

Loppukevät ja kesä oli rankkaa aikaa... M lopetti syömisen, liukui syömättömyyteen huomaamattoman hiljaisesti ja lopulta meillä vanhemmilla oli päällä täysi paniikki. Juostiin lastensairaalassa ja lääkärissä ja aloitettiin lisäravinteet – heitin ne koskemattomina roskiin marraskuussa. Se ei syönyt niitäkään. Me pidettiin lasta hengissä sokerilla ja proteiinipatukoilla, niilläkin lähinnä kiristämällä. Silti paino putosi... kilon, kaksi... Mä soitin läpi sen seitsemäntoista terapeuttia ja psykologia, toimintaterapiassa siirryttiin intensiiviseen syömisterapiaan ja sinne mentiin vaihtelevasti itkulla ja/tai raivolla. Psykologit ja terapeutit ei hoitaneet näin pienten lasten syömishäiriöitä, ne ei ottanut vakuutuksia tai oli lopettaneet praktiikkansa. Lopulta me löydettiin ihminen joka osasi ja halusi auttaa... Systeemiin lisättiin psykiatri, lääkitys, testit ja lisää terapiaa... ryhmäsyömisterapiaa, hiekkalaatikkoterapiaa... Me käytiin puistoissa ja uimarannalla ja terapiassa.

Kesä tuntuu näin taaksekatsoessakin raskaalta. Oli meillä paljon iloakin... ne puistot ja uimarannat ja ihanat kesän leikit. Olihan kuitenkin ihana kesä. Viikko ennen joulua meillä oli viimeinen ryhmäsyömisterapia. M valmistui opittuaan taas syömään. Itseasiassa se syö nykyään monipuolisemmin ja paremmin kuin koskaan, tai täytettyään vuoden... se täyttää huhtikuussa kuusi. Eilen se söi kalahampurilaisen, toissapäivänä pyttipannua... vuosi sitten se söi lähinnä jugurttia, banaaneja ja paahtoleipää. Me ollaan kuljettu aivan armottoman pitkä matka, ihan hurjan lyhyessä ajassa.

Siinä kaiken sivussa, kuin huomaamatta L irtisanoutui työpaikastaan ja aloitti uuden työn. Perusajatuksena mikään ei muuttunut, toisaalta L:n uusi työ mullisti meidän elämän monellakin tavalla, ja vain hyvään suuntaan.

Mitä lähemmäksi syyskuu tuli, sitä enemmän mua hirvitti. L:n uusi työ mahdollisti mun opiskelun ja mitä lähemmäksi se koulun alkaminen tuli, sitä enemmän mua hirvitti... siinä sivussa M aloittin uuden koulun ja vastoin kaikkien odotuksia, sujahti joukkoon kuin kala veteen. Koko tiimi seurasi ympärillä pidättäen hengitystään, odottaen ongelmia... niitä ei koskaan tullut. Marraskuun lopulla M:aa suojaava turvamuuri purettiin yhteisellä päätöksellä... vihdoinkin me uskallettiin yhdessä uskoa että se pärjää.

O sujahti omaan kouluunsa mutkattomasti ja rakastui välittömästi opettajaansa. K kävi ne viimeiset testit ja asteli omalle koulutielleen, erityisopetuksessa. Toisessa kädessä lähetelappunen autismitutkimuksiin. Ei tullut meidän jannusta autistia, muuten vaan omanlaisensa – vähän liikaa tai liian vähän, vähän kaikkea.

Seuraavat yhdeksän viikkoa meni opiskellessa. Luin, tein, söin ja hengitin tietoa. Päivän uudet opit käsittelin unissani uuteen järjestykseen. L hoiti perheen ja kodin, mä opiskelin. Oli se sen arvoista. Joulukuun 14. läpäisin viimeisenkin kokeen ja nyt katsotaan toisko ensi vuosi tullessaan meille uuden elämänmuutoksen, töihinpaluun mulle. Takana monen monta kotona vietettyä vuotta.

Joulu oli rauhoittumisen aikaa. Nautittiin yhdessäolosta ja kiireettömyydestä, jopa L joka ei edes ollut lomalla. Koira leikkii taas olohuoneessa ja samoilee mun kanssa metsän poluilla... sekin selvisi omastaan ja jatkaa meidän mukana ensi vuoteen.

Loppupäätelmänä voidaan todeta että meillä oli hyvä ja tapahtumarikas vuosi. Oli terveyttä ja sairautta, kriisejä ja seesteisiä jaksoja. Kaikki kriisit ja sairaudet kuitenkin ratkesivat ihanan elokuvan lailla positiivisesti, eikä mistään löydy tragediaa tai katkeruutta. Tästä on hyvä jatkaa... katsoa tulevaan ja suunnata kurssi kohti uusia seikkailuja. Olkoon tuleva vuosi meille yhtä armollinen.

Tänään laitetaan pata porisemaan ja syödään fondueta yhdessä lasten kanssa - ekaa kertaa.