Siirry pääsisältöön

satoja paloja

M oli reilusti alle vuodenvanha kun se oppi tekemään nuppipalapelejä... Kaksivuotiaana se teki jo ihan oikeita ja valitti tylsistymistä muskarissa kun siellä oli vaan niitä liian helppoja nupillisia. Kolmeen ikävuoteen mennessä se saattoi tehdä kymmeniä palapelejä peräjälkeen. Musta se oli hienoa. Merkki siitä että mun lapsi on älykäs. Myöhemmin ymmärsin että älykkyyden lisäksi sillä oli aivot, jotka toimii toisella tavalla... ei paremmin, ei huonommin – toisin. Se oli autisti ja palapelit toi turvaa ja järjestystä muuten niin sekavaan maailmaan.

Nyt M on viisi. Se tekee itsenäisesti 200 palan palapelin – tunnissa. Uskon että se tekis itsenäisesti 500 palan palapelin jos auttaisin sitä kääntämään palat ensin. Mun kanssa menis useamman tuhannen palan palapeli. Olen pohjattoman ylpeä, mun lapseni on älykäs, mun lapseni osaa. On se joo autistikin, mutta silti se osaa...


Pojat tekee edelleen nuppipalapelejä. Niillä ei ole hajuakaan siitä miten sellainen oikea palapeli tehdään. Pojat täyttää kesällä neljä.




Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi13. joulukuuta 2013 klo 6.38

    Palapelit. <3 Olen iloinen, että M saa palapeleistä iloa. Palapeli on ihanan järkevä ”leikki”. Tai vapaa-ajan aktiviteetti. Siinä on selkeä tavoite ja (ehkä M:lläkin?) tietyt vaiheet, jotka suoritetaan. Itelläni oli lapsena iso loota täynnä eri palapelien paloja. Ensin ne piti lajitella omiin kasoihinsa, sitten koota sarjatyönä. Lopputuloksena lattia oli peittynyt palapeleihin. :D Lopuksi ne piti rikkoa takaisin laatikkoon. Sitä en usko, että yhdenkään palamäärä olisi sataa ylittänyt. :o Ekan viisisataseni kokosin ala-asteella, ja se oli silloinkin suuri saavutus. Hyvä, M! Älä suotta vähättele M:n kykyä.

    - As-tyttö

    VastaaPoista
  2. Anna R22. joulukuuta 2013 klo 21.32

    Meidänkään tytöt ei osaa palapelejä laisinkaan. Eli pojille löytyy kohtalotovereita.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi19. tammikuuta 2014 klo 15.08

    Tuntuu olevan aika yleistä palapeli-innostus autismissa. Minä tein myös isoja palapelejä pienestä asti. Kun näen kannen kuvan, niin palan kuva tavallaan nousee koholle kannen kuvasta ja sen paikka löytyy helposti. Ilman kantta täytyy paloja verrata toisiinsa, silloin voi kopioida kuvan aivoihin ja siirrellä sitä muiden palojen vieressä verraten ja katsoa tuleeko järkevän näköistä.
    Minulle opetettiin lapsena myös sosiaalisia taitoja palapelien avulla. Äiti istutti ison pelin ääreen ja keskusteltiin vaikka miten voi tutustua uuteen ihmiseen tai miksi toiset nauroivat minulle koulussa. Oli helpompi keskittyä kun sai käsille puuhaa ja ei tarvinnut katsoa kohti. Palapelejä kasattiin myös kaveriporukalla, mutta se oli vaikeaa kun muut tekivät väärin ja kaikkien piti istua niin lähekkäin :D.

    Jossu

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää