torstai 5. joulukuuta 2013

harmaita hiuksia

Rakas päiväkirja...

Ilma on edelleen kylmä, liian kylmä. Lämmityslaite puhaltaa täysiä ja silti mulla on sormet jäässä. Lahjoitin lasten liian pienet – liki käyttämättömät - ulkoiluvaatteet Suomikouluperheille. Kohta pitää taas seistä bussipysäkillä hytisemässä. Bussipysäkillä on kivaa - jos ei olis näin kylmää - liuta tuttuja ja tulevia tuttuja äitejä... päivän juorut tulee vaihdettua siinä odotellessa.

M aiheuttaa mulle harmaita hiuksia. Järjen tasolla mä ymmärrän että joulu on sille vaikea asia. Mä ymmärrän että tää abstrakti jännitys on sille ihan liikaa ja ymmärrän että se työstää sitä tällä hetkellä. Tunnetasolla mä olen uupunut siihen ja mulla on tarve kuristaa se kun se kirjaimellisesti – siis oikeesti kirjaimellisesti – roikkuu mun lahkeessa kiinni tai näplää mun tukkaa tai naamaa tai... Siinä missä mun sydämessä läikähtää lämmin kun se haluaa nukkua mun sylissä kaikki yöt, haluaa se toinen puoli musta tyrkätä sen sängyn laidan ylitse, jotta saisin nukkua itsekin – ihan omassa rauhassa ja itsekseni.

Oon monesti miettinyt et onko mun sietokyky jotenkin heikko kun se tuntuu niin kohtuuttoman meluisalta kimittäessään ja kiljuessaan K:n kanssa, ja ymmärsin että ehkä näistä lähtee normaalia suurempi meteli kun ystävä kysyi multa – kolmen pojan ja yhden tytön äiti (2-9v) – että onko autistiset lapset jotenkin tavallista äänekkäämpiä... niitten viereen kun oli muuttanut M:n balettiopen perhe, se jolla on autistinen poika. Mä haluaisin laittaa kädet korville ja huutaa että turvet kiinni kele... mä haluaisin nakata kaikki kolme tienposkeen ja jatkaa matkaa riidattomassa ja huudottomassa ympäristössä.

Mä tiedän että tää on mun syy. Jos olisin fiksu olisi meidän perheen joulu antikliimaksi. Itsepähän rakennan ja väsään, innostan ja yllytän... jos meillä ei olis Tonttu ja jouluvaloja, joulukoristeita, joulukalenteria... ei meillä olis tätä ongelmaakaan. Elämä olis vaan, arkista ja tavallista – käsiteltävissä olevaa.

kai se päätti pestä hampaansa... K oli vähän käärmeissään kun sen hammasharja oli viety

Ymmärrän että on järjetöntä kuvitella viisivuotiaan huolehtivan omista asioistaan, mutta miten se voi onnistua kadottamaan oman toppatakkinsa päältään? Eikö se missään vaiheessa ole huomannut et sitä paleltaa ja kaivannut sitä? On hetkiä joina mä haluaisin et se ymmärtäis mun tunnereaktiot, sen että mä suutun – joo suutun – kun se on hukannut sen takkinsa. En siksi että takki on hukassa, vaan siksi että se on niin totaalisen välinpitämätön asian suhteen todetessaan et onhan sillä vielä toppaliivi ja sadetakki. Ja mä suutun koska sen sijaan että se edes näyttäis jotenkin pahoillaan olevalta tai lupais olla kadottomatta takkiaan jatkossa, se toteaa mulle lakonisesti että mun – siis MUN, ei sen – pitää vaan yrittää enemmän. Puristan käsiäni nyrkkiin ja yritän muistaa että sen aivot toimii erilailla. Tiedän olevani lapsellinen. Joskus ymmärrys ja tieto eivät kulje käsikädessä tunteen kanssa.

Lähetän tytön toppaliivissä ja fliseessä kouluun ja mietin mihin se on voinut takkinsa hylätä. Soitan, soitan, soitan ja löydän. Myöhemmin se käy reippasti itse hakemassa takkinsa kaupan asiakaspalvelusta. Tyytyväisenä se toteaa vaan että nyt hän sit tietää missä se asiakaspalvelu on.

takkia hakemassa

Kotona istutan pojat taas kerran telkkarin eteen ja palaan itse siihen minkä muutama viikko takaperin lopetin... lukemaan, opiskelemaan ja oppimaan. Osavaltiosertifikaatiota varten. Teen harjoittelukokeen ja pääsen melkein läpi... jään harjoittelemaan niitä osa-aluieita joissa pärjäsin huonommin. Tätä ennen me käytiin M:n kanssa hakemassa K kotiin. M on kouluttanut mut siihen ettei ketään haeta yhtään mistään eikä milloinkaan ilman että asiasta on sovittu etukäteen. Jotenkin siis oletusarvona oli että huolimatta siitä et me seistiin siinä koulun pihalla K haluais hypätä bussiinsa ja matkais sillä kotiin... olin väärässä. Ilo ja valo pojan naamalla oli suorastaan käsinkosketeltavaa, se irroitti otteensa opettajan kädestä ja juoksi suoraan syliin. Olin hämmentynyt. Odotin koko ajan et koska se ilmoittaa etten mä kuulu sinne – olin siis kuvitellut et se kävelee mun ohitse – ja vaatii päästä bussilla kotiin. Vielä tunteja myöhemmin, illalla sängyssään se sanoi et oli ihanaa et mä hain sen koulusta... kysyi: ”Can you do it again?” – Yes, absolutely!



Batman


Myöhemmin, takinhakumatkalla ja koulubussia odotellessa K vetäisee totaalikilarit autossa, koska sillä on jano. Musta on eedelleen uskomatonta että toi jannu pystyy raivoamaan hyvinkin melkein tunnin, vain siksi ja siitä että sillä on jano. Tolla intensiteetillä vois luulla että on oikeesti kyse elämästä ja kuolemasta, eikä siitä että se joutuu odottamaan vesilasillistaan kotiin asti.  Janoraivo on K:n ”signature move”, kai se on joku sensorinen juttu. Vielä kun keksisin millä saisin sen olemaan kynsimättä siskoaan raivotessaan ja toisaalta jos sisko pitäis ne jalkansa poissa sieltä veljen ulottuvilta... Tunnen sielunsisaruutta katsellessani naapuria, tai oikeastaan mä katson sen kolmevuotiasta poikaa joka kulkee parikymmentä metriä äitinsä perässä ulisten.

Onneksi ilahdutin itseäni ruusuin. Haaveilen pääseväni töihin, maailmaan, aikuisten luokse... jonnekin missä on toisenlaista.


Illalla L on jossakin työverkostoitumissysteemissä ja mä kuuntelen portaiden alta – bat cavesta – kantautuvaa riehuntaa... epäilemättä kohta joku jo itkee. Päivällinen on uunissa. En kaada itselleni viinilasillista, vaihdan sen kuumaan glögiin ja kaivan pähkinäpussin pohjalta sekaan mateleita. Rusinat varastan lasten välipalalaatikosta.


keko kasvaa... joululahjoja suoraan ovelle toimitettuina

2 kommenttia:

  1. Pakko todeta omalla yhden autistin kokemuksella, lisättynä huomattavan vilkkaalla isosiskolla, et kyllä näistä ääntä lähtee! Toi on niin tuttu tunne että haluaa paeta johonkin äänettömyyteen. Muutenkin tää teksti kuulosti siltä että oisit ollu päivän meillä... ja kyllä me osataan täälläkin hössöttää joulusta ja samalla lailla menee överiksi lapsilla. Tytöllä on ollu jo viikon valkoinen muovikuusi omassa huoneessaan..
    t.yhden autistin äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. LOL, ihanaa ja ihanan kamalaa että on muitakin...

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.