Olispa kolme, tai
neljä, tai viis... niitten murheet on niin naurettavia-mitättömiä-turhia. Kuka
nyt itkee hukkunutta nallea, rikkimennyttä lelua, housuja joita ei saa jalkaan...
PAITSI että jos sattuis olemaan kolme tai neljä tai viis, ne olis ihan oikeesti
isoja asioita ja suuria murheita. Kolmevuotiaan maailmassa kun se kadonnut äidinkorvike
vastaa aikuisen elämässä äidin kuolemaa, rikkimennyt leikkiauto lunariin
ajettua omaa autoa tai ne hankalat housut sitä dieettiä joka ei taaskaan
onnistunut. Ne kun nyt sattuu pienen ihmisen mittakaavassa olemaan samankokoisia
kuin ne aikuisen kokoiset murheet aikuisen elämässä. Joskus isompiakin kun
keinot käsitellä vastoinkäymisiä ovat vähäiset.
Mä olen kasvanut
oman lapsuuteni koulukiusattuna... alusta loppuun. Olin helppo uhri, erilainen
ja vääränlainen. Aikuisen ainoa neuvo oli sanoa takaisin ja pistää vastaan. En
osannut. Olin yksin. Olin yksinäinen. Nykyään ne muut sanoo usein että oon
supernainen, se joka hanskaa kaiken helpolla. Ne ei nää sitä että edelleen
tulee niitä hetkiä kun koen olevani ulkopuolella, vääränlainen, erilainen... mä
en näe sitä että oon oikeesti ihan samanlainen. Koulukiusaaminen ja omien
lapsenmurheitten vähättely johti elämän mittaiseen kamppailuun omaa
epävarmuutta vastaan... ikuiseen kaipuuseen hukkua massaan ja olla samanlainen
kuin muut. Ihan varmasti.
Olen kuullut
aikuisen jopa sanovan että koulukiusaamisen kohde ansaitsee olla uhri... mitäs
on niin kummallinen... kyllä kiusaaminen on aina ihan yhtä paljon kiusatun kuin
kiusaajan syy... Oikeesti? Onko? Ei, kukaan ei ansaitse kiusatun kohtaloa.
Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Meidän aikuisten tehtävä on taistella sitä
vastaan. Lapsella ei ole siihen aseita.
Mitä jos aikuisen työpäivä näyttäisikin tältä?
Kommentit
Lähetä kommentti