Siirry pääsisältöön

pieniä vai suuria murheita

Olispa kolme, tai neljä, tai viis... niitten murheet on niin naurettavia-mitättömiä-turhia. Kuka nyt itkee hukkunutta nallea, rikkimennyttä lelua, housuja joita ei saa jalkaan... PAITSI että jos sattuis olemaan kolme tai neljä tai viis, ne olis ihan oikeesti isoja asioita ja suuria murheita. Kolmevuotiaan maailmassa kun se kadonnut äidinkorvike vastaa aikuisen elämässä äidin kuolemaa, rikkimennyt leikkiauto lunariin ajettua omaa autoa tai ne hankalat housut sitä dieettiä joka ei taaskaan onnistunut. Ne kun nyt sattuu pienen ihmisen mittakaavassa olemaan samankokoisia kuin ne aikuisen kokoiset murheet aikuisen elämässä. Joskus isompiakin kun keinot käsitellä vastoinkäymisiä ovat vähäiset.

Mä olen kasvanut oman lapsuuteni koulukiusattuna... alusta loppuun. Olin helppo uhri, erilainen ja vääränlainen. Aikuisen ainoa neuvo oli sanoa takaisin ja pistää vastaan. En osannut. Olin yksin. Olin yksinäinen. Nykyään ne muut sanoo usein että oon supernainen, se joka hanskaa kaiken helpolla. Ne ei nää sitä että edelleen tulee niitä hetkiä kun koen olevani ulkopuolella, vääränlainen, erilainen... mä en näe sitä että oon oikeesti ihan samanlainen. Koulukiusaaminen ja omien lapsenmurheitten vähättely johti elämän mittaiseen kamppailuun omaa epävarmuutta vastaan... ikuiseen kaipuuseen hukkua massaan ja olla samanlainen kuin muut. Ihan varmasti.


Olen kuullut aikuisen jopa sanovan että koulukiusaamisen kohde ansaitsee olla uhri... mitäs on niin kummallinen... kyllä kiusaaminen on aina ihan yhtä paljon kiusatun kuin kiusaajan syy... Oikeesti? Onko? Ei, kukaan ei ansaitse kiusatun kohtaloa. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Meidän aikuisten tehtävä on taistella sitä vastaan. Lapsella ei ole siihen aseita.

Mitä jos aikuisen työpäivä näyttäisikin tältä?


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää