Siirry pääsisältöön

huomenna alkaa uusi vuosi!

Katsoin itsekin ne kuvat viimevuodelta... kyllä meidän elämä näyttää tylsältä, ihan samaa – vuodesta toiseen. Tai ei se tylsältä näytä. Ihan kivalta se näyttää, samalta kylläkin. Hyvä niin. Mä mietin et kai nää kuukauden ekat kuvinen sit kuvaa meidän elämää hyvin, jos kerran samat teemat toistuu vuodesta toiseen... lapset, perhe, klinikka, ruoka ja viini – niistä on hyvä elämä tehty. Myös tämä päivä... perheestä, lapsista, viinistä ja vähän luksuksestakin.

Huomenna kaksi kolmesta aloittaa koulun. M menee isojen isoon kouluun, O tutustuu omaan eskariinsa. Syyskuu alkaa ja omalla tavallaan myös vuosi vaihtuu. Elämää rytmittää melkein enemmän kuin varsinainen vuoden vaihde kouluvuoden vaihtuminen syyskuun alussa, kesä päättyy ja uusi vaihe alkaa.

Sitä kai sanotaan että lapsen eka koulupäivä isossa koulussa on käänteentekevä, etenkin vanhemmille... Yhtäkkiä se on jo niin vanha, että aloittaa koulutusputkensa ja laumoittain lasten vanhempia seisoo kyyneleet silmissä luokkahuoneiden ovien takana, räpsimässä valokuvia ja varmistamassa että se ihan varmasti pärjää... Ne on ekaa kertaan saattaneet lapsensa koulubussiin ja katsoneet kun bussi ajaa pois sen reppuselkäisen kanssa. Sen jälkeen ne on hypänneet autoon ja ajaneet bussin perässä koululle. Seuraava vastaava hetki on kuopuksen, meidän tapauksessa kuopusten astuessa isoon opinahjoon, eikä talossa ole enää yhtään vauvaa. Sit tulee yläaste, sen jälkeen lukio ja hups, niistä tulikin aikuisia ja ymmärtää itsekin olevansa ikäloppu. M valmistuu lukiosta kesäkuussa 2026. Se luki siellä vanhempainillassakin – ”Welcome parents of class of 2026”


Mä olen saattanut tyttäreni ekaa kertaa koulubussiin jo keväällä 2012. Mä valmistaudun henkisesti – ja toivon varpaatkin ristissä että niin käy – saattavani toisen pojistani siihen samanlaiseen bussiin kahden viikon sisällä. Mietin miten O ottaa vastaan sen tosiasian et on ainoa joka ei pääse dösällä kouluun, onhan se aika väärin.  Mulla ei ole epäilystäkään siitä etteikö se – siis M – pärjäisi. Pärjäähän se... ihan varmasti. Ja jos ei syystä tai toisesta pärjäis, niin ratkotaan sitä sitten. Luotan siihen että pojatkin pärjää ja kaikista varminta on se että mä pärjään. Katson kalenteria ja mietin miltä musta tuntuu, kun kerran viikossa, maanantaisin yhdestä kahteen, mulla ei ole yhtään lasta. Yksi kokonainen – no 50 minuuttia – vapautta, jokainen viikko. Huikeeta!




me mentiin hakemaan syyskuun viinilähetystä, mutta palattiin tyhjin käsin... avattiin sit pullo omista varastoista. Uunissa kypsyy paahtopaisti ja sen seuraksi valkosipuliperunat.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää