maanantai 23. syyskuuta 2013

se juhla on nimeltään - ero


Jos mä nyt taas yritän... ihmisen arvostus ihan oikeeta tietokonett kohtaan nousee huimasti kun on muutaman päivän pelkän tabletin varassa – lelujahan nää on.

Heräsin tovia vaille viisi, jännittää. Jännittää lykätä toi keskimmäinen kouluunsa, jänniittää oma koulu. Pitäis M:n psykiatrille laittaa sähköpostia ja kysäistä josko se vähän kattois tota K:ta ”sillä silmällä”, testais ja vaikka lätkäisis sitä jollakin nimikkeellä... mun oma veikkaus ja valinta on sama kuin siskollaan ”laaja-alainen kehityshäiriö”/autisminkirjo, varmaan se on ahdistunutkin. En osaa surra tai pelätä, on ollut niin selvää jo pari vuotta ettei kaikki ole keskivertoa tämänkään lapsen kohdalla.

Taannoin kirjoitin ettei meidän ystävä-, tuttava- tai perhepiirissä ole avioeroja. Mietin miten me ollaan satuttukin sellaiseen ryppääseen... Nyt tuntuu siltä kuin joku olis vetäissyt ammeesta irti korkin ja kaikki eroaa – oikealla ja vasemmalla. Hämmennys on vaihtunut sellaiseen puolitottuneeseen tokaisuun, että ”ai tekin...”

Pidän kynsin ja hampain kiinni avioliiton illuusiosta, haluan ja tahdon uskoa avioliittoon, pitkään läpi elämän kantavaan liittoon. Haluan uskoa siihen että me pystytään ja kyetään. Haluan uskoa että me halutaan ja jaksetaan – molemmat. Välillä enemmän, joskus vähemmän. Jaksetaan ja halutaan kuitenkin.

Ympäristö kuitenkin pakottaa tarkastelemaan omaansa. Asettamaan sen käden mitan etäisyydelle ja katsomaan miltä se näyttää... pohtimaan, kääntämään ja miettimään. Onko se totta vai ei. Kyllä se ainakin vielä on totta. Kyllä me rakastetaan, kyllä me halutaan rakastaa, olla yhdessä, tehdä yhdessä, jakaa muutakin kuin lapset ja tiskikoneen tyhjennys.

Joskus nuorempana ajattelin että avioliitto ikäänkuin koteloituu iän myötä ja siitä tulee varmempi ja vakaampi. Nyt takana on parikymmentävuotta yhdessä, kuusitoista avioliitossa ja joudun toteamaan ettei sellaista koteloa ole, ei avioliitto ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä. Ei tule aikaa jolloin voisi todeta että me ollaan nyt tässä ja pysytään, ikuisesti. Voi vain katsoa taaksepäin ja todeta että kauas on yhdessä kuljettu, niin ajassa kuin matkassakin. Näin on hyvä.
 
 

4 kommenttia:

  1. Loistava pohdinta - varsinkin tuo "ei ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä" - miten moni asia elämässä onkaan juuri sellaista?
    Ihan älyttömän monesta asiasta ainakin itse olen kuvitellut niin - se on jotain joka joskus tulee valmiiksi.
    Ei tule.
    Ei avioliitto, vanhemmuus, uskonelämä tai sisäinen zen; kaikki ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Vähän kuin sellainen lumisadepallo. Aina tulee joku tai jotain, mikä ravistelee.

    Ja hitsit, että se on vaikeaa tajuta.
    Aina sitä sortuu kuvittelemaan, että nyt on tasaista ja leppeää hamaan maailmanloppuun.
    Ei ole. Se on varmaan hyvä juttu. Luulisin. :)

    VastaaPoista
  2. Hieno teksti! Allekirjoitan näkemyksesi.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.