Siirry pääsisältöön

se juhla on nimeltään - ero


Jos mä nyt taas yritän... ihmisen arvostus ihan oikeeta tietokonett kohtaan nousee huimasti kun on muutaman päivän pelkän tabletin varassa – lelujahan nää on.

Heräsin tovia vaille viisi, jännittää. Jännittää lykätä toi keskimmäinen kouluunsa, jänniittää oma koulu. Pitäis M:n psykiatrille laittaa sähköpostia ja kysäistä josko se vähän kattois tota K:ta ”sillä silmällä”, testais ja vaikka lätkäisis sitä jollakin nimikkeellä... mun oma veikkaus ja valinta on sama kuin siskollaan ”laaja-alainen kehityshäiriö”/autisminkirjo, varmaan se on ahdistunutkin. En osaa surra tai pelätä, on ollut niin selvää jo pari vuotta ettei kaikki ole keskivertoa tämänkään lapsen kohdalla.

Taannoin kirjoitin ettei meidän ystävä-, tuttava- tai perhepiirissä ole avioeroja. Mietin miten me ollaan satuttukin sellaiseen ryppääseen... Nyt tuntuu siltä kuin joku olis vetäissyt ammeesta irti korkin ja kaikki eroaa – oikealla ja vasemmalla. Hämmennys on vaihtunut sellaiseen puolitottuneeseen tokaisuun, että ”ai tekin...”

Pidän kynsin ja hampain kiinni avioliiton illuusiosta, haluan ja tahdon uskoa avioliittoon, pitkään läpi elämän kantavaan liittoon. Haluan uskoa siihen että me pystytään ja kyetään. Haluan uskoa että me halutaan ja jaksetaan – molemmat. Välillä enemmän, joskus vähemmän. Jaksetaan ja halutaan kuitenkin.

Ympäristö kuitenkin pakottaa tarkastelemaan omaansa. Asettamaan sen käden mitan etäisyydelle ja katsomaan miltä se näyttää... pohtimaan, kääntämään ja miettimään. Onko se totta vai ei. Kyllä se ainakin vielä on totta. Kyllä me rakastetaan, kyllä me halutaan rakastaa, olla yhdessä, tehdä yhdessä, jakaa muutakin kuin lapset ja tiskikoneen tyhjennys.

Joskus nuorempana ajattelin että avioliitto ikäänkuin koteloituu iän myötä ja siitä tulee varmempi ja vakaampi. Nyt takana on parikymmentävuotta yhdessä, kuusitoista avioliitossa ja joudun toteamaan ettei sellaista koteloa ole, ei avioliitto ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä. Ei tule aikaa jolloin voisi todeta että me ollaan nyt tässä ja pysytään, ikuisesti. Voi vain katsoa taaksepäin ja todeta että kauas on yhdessä kuljettu, niin ajassa kuin matkassakin. Näin on hyvä.
 
 
Tunnisteet:

Kommentit

  1. marikan polut23. syyskuuta 2013 klo 22.31

    Loistava pohdinta - varsinkin tuo "ei ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä" - miten moni asia elämässä onkaan juuri sellaista?
    Ihan älyttömän monesta asiasta ainakin itse olen kuvitellut niin - se on jotain joka joskus tulee valmiiksi.
    Ei tule.
    Ei avioliitto, vanhemmuus, uskonelämä tai sisäinen zen; kaikki ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Vähän kuin sellainen lumisadepallo. Aina tulee joku tai jotain, mikä ravistelee.

    Ja hitsit, että se on vaikeaa tajuta.
    Aina sitä sortuu kuvittelemaan, että nyt on tasaista ja leppeää hamaan maailmanloppuun.
    Ei ole. Se on varmaan hyvä juttu. Luulisin. :)

    VastaaPoista
  2. Jonna26. syyskuuta 2013 klo 11.18

    Hieno teksti! Allekirjoitan näkemyksesi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää