torstai 5. syyskuuta 2013

aamulla liian varhain

Jos makaa yöllä hereillä sängyssä ja miettii kuinka pitää aamulla muistaa ottaa O:n kansio mukaan ja pakata sille vaihtovaatekerta ja samalla kertaa mielessään koulu- ja koulubussiaikatauluja on kai stressaantunut. Se nyt vaan on yksinkertaisen raivostuttavaa maata hereillä, miettiä asioita jotka itsekin ymmärtää turhiksi ja tuijottaa kelloa koska on liian myöhäistä edes ottaa se penteleen nukahtamislääke. Vieressä pieni tyttö puhuu unissaan, kääntyy ja halaa – lujasti. Sen käsi tapailee mun kättä, kuin varmistaakseen että olen siinä, ihan varmasti olen.

Aamu koittaa aivan liian aikaisin, ennen seitsemää, ukkosen jyrähtäessä ja Koiran haukkuessa. Häädän Koiran alakertaan, avaan matkalla jannujen oven – nekin nukkuu vielä. Kytken hälyttimen pois päältä, otan autotallista Koiran remmin ja lähden yöpaitasillani viemään sen ulos aamupissalle ja haukkumaan ukkosenjumalaa. Kaukaa kuuluu kumea jyrinä, Koira haukkuu, vielä ei sada. Maailma nukkuu vielä, on vain minä ja Koira ja se sama mies joka juoksee meidän ohi jokaisena aamuna.

Pojat on löytäneet myöhäissyntyisen rakkauden kaurapuuroon. Rikottuja kaurajyviä, voita, kanelia, fariinisokeria ja kuivattuja karpaloita... otan puurokattilan likaisena tiskikoneesta, tiskaan sen ja ryhdyn puuronkeittoon. Apulaiseksi tulee ensin K, se juoksee pissalle ja huutaa mennessään et haluu auttaa ja haluu maistaa karpaloita... se juoksee takaisin keittiöön ilman housuja, ja vessakin jäi taas vetämättä.

Mä luulen että O jännittää ekaa koulupäivää, tai siis tiedän että se jännittää. Sen tullessa alakertaan tulee perässä kuvainnollinen lauma kärpäsiä ja K huutaa jo kaukaa et ”Yuck!!!” O on sekä pissannut että kakannut yöllä housuun. Stressireaktio lapselta joka on jo pitkään ollut ilman yövaippaa enkä edes muista koska se olis unissaan kakannut. Sotku on armoton... sitä itseään on poikien huoneen lattiassa, portaiden matossa, olohuoneen lattialla. Riisun pojan suihkussa ja se kiljuu että ei tukkaa, ei tukkaa... lupaan olla pesemättä tukkaa ja saan sen rauhoittumaan hetkeksi. ”Ei saippuaa, ei saippuaa...” – kiljuntaan joudun toteamaan, että tästä ei mitenkään selvitä ilman saippuaa. Katseltuani hetken pyjamaa, heitän sen suosiolla roskiin.


Palaan alakertaan, keitän poikien kanssa puuron, laitan kupin kahvia ja toivon loppupäivän sujuvan – helpommin? Puhtaammin? Paremmin.

M ei syö puuroa, se on ihan liian limaista. Se haluaa kinkku-juustotoastin.
Ei niin että se sen söis, mutta hyvä kun edes haluaa, se on jo paljon, tosi paljon. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.