Siirry pääsisältöön

oli kiva nähdä sua

Mun unessa mummi oli saattohoidossa jossakin vanhustentalossa tai hoitokodissa. Ne piti sen sänkyä kansliassa jonkun vanhan äijän sängyn kanssa kun se tai ne molemmat oli niin huonossa kunnossa. Ne sängyt oli siivä seinän vierellä kiinni toisissaan, kun parisänky ja mummi ja se äijä leikki yhdessä. Mä olin lentänyt täältä sitä sinne katsomaan ja kun se huomas mut se kiipes mun syliin kuin pieni lapsi. Se oli kevyt kuin höyhen ja ihan kamalan innoissaan. Siinä unessa me riideltiin mutsin kanssa, tai siis mutsi esitti vaatimuksia ja mä olin hiljaa. Myöhemmin samassa unessa palasin sinne samaan hoitokotiin ja sen sänky oli poissa kansliasta, hoitaja sanoi et ne oli siirtäneet sen toiseen paikkaan kun se kävi jo kauppaa kuoleman kanssa siitä koska saa lähteä.

Se oli todentuntuinen, hyvä ja omalla tavallaan rauhoittava uni.Uni jota miettii vielä pitkään. Mummin näkemisestä jäi hyvä mieli. Oikeasti mummi kuoli jo kolme ja puoli vuotta sitten. Olin raskaana ja odotin poikia, en saanut lentää sängynvierelle sen enempää kuin hautajaisiinkaan.

Mulla on ikävä mummia. Se oli monessa mulle kuin äiti ja muistan kuinka se ilmestyi kulmantakaa töistä mun odottaessa siinä pihalla. Me mentiin yhdessä kauppaan, ulkoilutettiin Jannea – sen mäyräkoiraa – ja sit syötiin lettuja. Janne sai aina sellaisen jäätelöpikarin ja fasun lakun kun käytiin kaupassa. Kesällä me käytiin syömässä leikkipuistossa ja kahluualtaalla. Me seikkailtiin isossa metsässä talojen päädyssä - ei se nyt loppupeleissä niin kauheen iso ollut, mutta pienen ihmisen silmissä se oli valtava – ja käytiin vanhalla hyppyrimäellä asti keräämässä kieloja.

Mummin luona sai rakentaa majoja loputtomiin. Mummin luona sai tehdä aarteenmetsästystä villalangalla, tiedättehän villalangan päässä on aarre ja sit sitä lankaa pitää seurata. Kesämökillä me käytiin mummin kanssa uimassa joessa ja se työnsi mua kottikärryissä tietä pitkin. Me käytiin suolla marjassa ja mä pelkäsin suonsilmää.


Voi kun olisit vielä mummi... mulla on ikävä sua.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi