Siirry pääsisältöön

eskarissa ja alakoulussa

Eilen ne sit oli. Ekaks K:n erityisopetussuunnitelma IEP palaveri ja sit M:n vanhempainilta – tai siis Curriculum Night joss käydään läpi, no sitä opetussuunnitelmaa.

K tai ekan kerran kysyä seitsemän aikaan aamulla et koska se menee kouluun ja sen jälkeen sama kysymys toistui vartin välein aina siihen hetkeen kunnes vastaus oli – NYT. Jossakin vaiheessa tuli kriisi siitä et mennään omalla autolla eikä koulubussilla, mutta lopulta tärkeintä oli päästä sinne kouluun. Jopa ajomatkalla se oli huolissaan jos vaikka eksytään...

K ei ollut ainoa josta oli kivaa mennä koululle. Tultiin sinne just kun luokat tyhjeni ja opettajat vei lapsia busseilleen ja tulihan siinä K:n tulevaa luokkaa kohti kulkiessa halattua varmaan kymmentä opea ja vaihdettua M:n kuulumisia neljän tai viiden kanssa.

K:n eskariope oli se josta näen painajaisia, se joka pakottaa kaikki lapset käyttämään takkia ja vetämään hupun päälle... ehkä mä tällä kertaa – useamman vuoden kokemuksella – osaan pitää puoleni paremmin, silloin sen oli helppo kävellä mun yli kun oltiin uusia ja mä kokematon tässä erkkatouhussa. Erityisopen kanssa kävi taas munkki, vai pitäiskö sanoa Paavi, kun open nimi on Ms Paavi... se kun on kaikkien koulun erityisopejen erityisope eli kokemusta ainakin on.



Itse palaveri oli odotetusti lyhyt ja ytimekäs, pikainen kujanjuoksu K:n suunnitelmasta, nimet paperiin ja ulos... koulu alkaa maanantaina ja kunnes koulukuljetus saadaan järjestettyä pitää mun ilmeisesti kyetä jakamaan itseni maanantaina kahteen ja tiistaina kolmeen eri paikkaan. En panis hanttiin jos ne vaikka pistäis hösseliks ja sais sen bussiin jo heti alusta.

K:n kouluta kaahaus M:n koululle, M kyytiin ja balettiin ja baletista kaahaten kotiin ja vanhempainiltaan...

tylsääääää oottaa siskoa baletista... tylsäääää vaikka me käytiin kirjastossa ja kävelyllä ja....


Kyllä on koulunkäynti muuttunut omista kouluajoista – varmasti myös Suomessa. Ekaks istuttiin jumppasalissa ja kuunneltiin opetussuunnitelmaa... miten ne on tarkoitus tänä vuonna opettaa lukemaan, kirjoittamaan, keskustelemaan ja laskemaan. Mitä ne tekee tiedeaineissa, taideaineissa, ja mitä tarkoittaa kansalaistaito tai yhteiskuntatieteet viisivuotiailla. Olin vaikuttunut. Ennen kaikkea olin ihan älyttömän vaikuttunut lapsilähtöisyydestä, siis sen ihan yleisen opetussuunnitelman lapsilähtöisyydestä ja siitä miten lasta kannustetaan tekemään virheistä huolimatta – yrityksen ja erehdyksen kautta.

Olin vaikuttunut siitä että tän vuoden lopussa tavoite on että noi osaa kirjoittaa sekä fiktiivistä että asiatekstiä, lukea, soveltaa lukemaansa laskea yhteen ja vähennyslaskua kokonaisluvuilla 0-100. Tän viimeisen M jo toki osaa, mutta silti.

Lokakuussa on tavoitekeskustelut. Mä oli kuvitellut et se on se vanhanaikainen systeemi jossa opettaja kertoo vanhemmalle miten sen lapsi pärjää... Ei toki. Lapsi itse suunnittelee tavoitteensa syyslukukaudelle ja niitä lapsen määrittelemiä tavoitteita käydään läpi lapsen ja vanhemman ja opettajan yhteistyönä tässä tavoitepalaverissa. Tammikuussa tavataan uudelleen ja katsotaan miten homma etenee...

Jumppasalista jakaannuttiin luokkiin ja opet sai puhua omista tavoitteistaan, opetusmenetelmistään ja systeemeistään.

Rva Juna on edelliseltä ammatiltaan molekyylibiologi ja musta tuntuu että siitä tulee mun uusi idoli. Se kielsi vanhempia tekemästä lastensa kotitehtäviä – kiitos. Se käski vanhempia lukemaan lapsilleen, mieluiten 20 minuuttia päivässä – ihanaa. Se käski vanhempia lukemaan – vessassa, sängyssä, sohvalla, keittiössä, odotushuoneissa... lehtiä, kirjoja, artikkeleita, tietokoneruudulta, kauppakuitista... jotta lapset näkee vanhempiensa lukevan.

Se kertoi että nää ekat koulutehtävät ja kotitehtävät on naurettavan helppoja – niin helppoja et mä ajattelin et en ollut ymmärtänyt niitä – siksi että lapset oppis kuuntelemaan ohjeita myös silloin kun ne kuvittelee heti tietävänsä mitä pitää tehdä ja miten... LOISTAVAA!


Mä luulen et mäkin haluan mennä alakouluun!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi